Ammatillisia syrjähyppyjä vai juuri oikeita askeleita?

Soveltavan taiteen opinnoissamme on pohdiskeltu toistuvasti ammatillista identiteettiä. Opintojeni aikana olen kirjoittanut ja puhunut moneen otteeseen siitä, kuinka ammatillinen identiteettini on erilaisista ja eri värisistä paloista yhteen kursittu tilkkutäkki, johon ompelen koko ajan uusia, mitä erikoisempia, toisinaan jopa yhteensopimattomia kankaanpalasia. Opinnäytetyössäni kirjoitan ammatillisesta identiteetistäni seuraavasti:

“Ammatillinen identiteettini on monitahoinen, ja viimeisten vuosien aikana olen paitsi ohjannut sirkusta, myös työskennellyt tuotannollisissa tehtävissä sirkusyhdistyksessä, päätoimittanut Suomen Nuorisosirkusliiton lehteä sekä kouluttanut eri alojen ammattilaisia sosiaalisen sirkuksen menetelmissä ja kohtaamisessa sirkuksen keinoin. Viimeisimmässä työpaikassani tehtävänäni oli harrastusmahdollisuuksien lisääminen nuorille lähiöissä.”

Keväällä tein jälleen kerran uuden ammatillisen loikan, tai syrjähypyn, jos niin tahtoo ajatella. Hyppäsin lähes suoraan soveltavan taiteen opinnäytetyön kirjoittamisesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, vapaaehtoiseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Palestiinaan.

Ihmisoikeustarkkailijoina valvoimme Israelin miehittämillä alueilla muun muassa armeijan tarkastuspisteitä ja rauhanomaisia mielenosoituksia sekä raportoimme ihmisoikeusloukkauksista, kuten alaikäisten pidätyksistä tai talojen ja muiden rakennusten tuhoamisista.

Tein siis äärimmäisissä olosuhteissa työtä, jollaista en ole koskaan tehnyt ja vieläpä itselleni täysin vieraiden ihmisten kanssa, jotka olivat paitsi työ- myös asuintovereitani. Kuulostaa siis siltä, että tällä kaikella ei ole oikeastaan mitään tekemistä koulutukseni tai osaamiseni kanssa. Siitä huolimatta koin, että ihmisoikeustarkkailijan saappaat olivat juuri sopivat soveltavan taiteen (melkein) maisterin jalkoihini.

Tehtyäni vuosia sirkusohjaajana haavoittuvaisessa asemassa olevien ihmisten kanssa olen oppinut ennen kaikkea kohtaamaan ihmisiä, improvisoimaan ja sietämään epävarmuutta. Olen oppinut sen, että mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelin (mutta silti kannattaa suunnitella). Olen oppinut, että en voi ottaa ihmisten kärsimystä henkilökohtaisesti. Olen oppinut, että hermoileminen ei kannata, ja että työporukan kanssa on paras vetää yhtä köyttä.

Vaikka mikään ei voikaan valmistaa siihen, minkälaista systemaattista sortoa ja kärsimystä palestiinalaiset kohtaavat päivittäin, tai miten reagoin aseita kantaviin sotilaisiin ja tarkastuspisteisiin, tiesin jo matkaan lähtiessäni, että kaikki aiemmin tekemäni ja kokemani helpottaa sen jäsentelemistä ja käsittelemista. Niin ihmisoikeustarkkailijana kuin sirkusohjaajanakin pyrin ennen kaikkea olemaan läsnä ja kohtaamisille altis sekä pitämään huolen siitä, että ennakoin tilanteita ennen kuin ne riistäytyvät käsistä. Länsirannalta haluan ottaa mukaani rohkeutta, kärsivällisyyttä ja peräänantamattomuutta. Sekä aika paljon huumoria ja elämäniloa, sillä miehityksen keskelläkin täytyy muistaa nauraa ja juhlia.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *