Katutaiteilija tähtää muutokseen

Haastattelussa katu- ja yhteisötaiteilija Maikki Rantala.

Kuka olet ja mitä teet?

“Olen Maikki Rantala, helsinkiläinen katutaiteilija, yhteisötaiteilija ja muraalitaiteilija. Olen saanut graafisen suunnittelijan koulutuksen Lahden muotoiluinstituutista, ja tehnyt niitä hommia ennen taiteilijaksi ryhtymistä. Vähitellen olen siirtynyt enemmän sinne kaduille, koska koen että se on mielekkäämpi paikka toimia ja välittää viestejä.”

Miksi siirryit graafikosta katu- ja yhteisötaiteilijaksi?

“Suunnittelijataustaisena ajattelen, että katutaide on pikemminkin hyvä väline kuin itseilmaisuaperinteisessä mielessä. Lisäksi tässä yhdistyy kiinnostukseni kaupunkeihin ja kaupungistumiseen. En myöskään ole mikään yksinpuurtaja, ja katutaiteessa on niin monia työvaiheita, lupapprosesseja ja yhteistyökumppaneita, että on luontevaa tehdä sitä työryhmissä.”

Missä ja kenen kanssa työskentelet?

“Voisi ajatella, että kohderyhmä on erilaisten kaupunki- tai muiden tilojen asukkaat ja käyttäjät. Asukasyhteisöissä ja kaupunginosissa on ryhmiä, jotka eivät välttämättä pääse esille, esimerkiksi lapset ja nuoret. Kun katutaiteilija otetaan mukaan, tekemiset tulee paremmin nähdyksi ja esille, sillä harvoin ihmiset osaavat tehdä itsekseen kauhean suurikokoista ja näyttävää.

Katutaide demonstroi mielestäni muutoksen mahdollisuutta, ja yleensä maalaamisesta seuraakin ympäristölle positiivinen muutos. Osallistavissa projekteissa minulla on työparina melkein aina yhteisöpedagogi, taidekasvattaja tai joku muu yhteisötyön ammattilainen. Projektista riippuen mukana on usein myös esimerkiksi arkkitehti- tai sisustusarkkitehtitaustaisia ihmisiä tai vaikkapa kaupunkitutkimuksen tai vastaavan erityisalan osaajia.”

Millainen prosessi yhteisöllinen katutaideteos on?

“Prosessi riippuu pitkälti resursseista ja budjetista. Tällä hetkellä olen tekemässä alakouluun julkista taideteosta. Siellä olen pitänyt lapsille katutaidetyöpajoja, joissa on käsitelty katutaidetta ja kaupunkiaktivismia, omaa asuinaluetta sekä suunniteltu uudiskoulun tulevaa maskottia ja teosta. Ihanteellinen katutaideprosessi voisi kestää melkein kaksi vuotta, mutta joskus realistisempaa saattaa olla iltapäivän mittaiten pop up -työpaja. Ideaali olisi, että osallistujat ehtisivät ottaa työvälineen ensin kunnolla haltuun.

Esimerkiksi Jokelan vankilan ruokalan ja tapaamistilan yhteisöllisessä tilamuutoksessa 2015 tutkittiin yhdessä vankien kanssa ensin erilaisia katutaidetekniikoita ja pohdittiin, minkä tyylisistä teoksista ihmiset siellä ylipäätään pitävät. Sen jälkeen kokeilimme erilaisia tekniikoita irtolevyille. Kun olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, minkä tyylistä teosta haetaan, valitsimme sisustusarkkitehdin kanssa sellaiset kuva-aiheet, tekniikat ja muut, joihin vangit pystyivät tarttumaan ja jatkamaan yhdessä luomista.”

Millaisia osallistamisen menetelmiä käytät?

“Ajattelen, että yksi tärkeimmistä asioista katutaideprojektissa on viestintä. Teemme isoja asioita julkisessa tilassa ja ihmisten elinympäristössä, joten ihan ensimmäinen asia on se, että ihmiset ylipäätään saavat tietää mitä on suunnitteilla. Sitä varten kannattaa saada itsensä esimerkiksi asuinalueen kaavailtaan tai vastaavaan sekä kartoittaa alueen yhdistykset ja muut toimijat, kuten nuorisotalot ja kirjastot. Käytettävät menetelmät riippuvat osallistujista ja projektin luonteesta.

Esimerkiksi Kannelmäessä toteutettiin vuonna 2016 taloyhtiön asukkaiden toiveesta alueen keskeiselle paikalle rappukäytävätornin kokoinen muraali. Siellä meillä oli näyttelyä ja värityspistettä lapsille talon pihalla, jossa myös moni eläkeläinen intoutui leikkaamaan sapluunoita, kun taas työikäiset ja aikuiset pääsivät mukaan nosturiin maalaamaan.

Rautkallion päiväkodissa askarreltiin ensin lasten kanssa paperista geometrisiä lintuja, jotka pääsivät suurennettuina mukaan valmiiseen teokseen lasten maalaamina värialueina. On myös järjestetty paljon katutaidekävelyitä, joissa tutustutaan valmiisiin teoksiin, tai kerätty tarinoita asukkailta, joita taiteilijat sitten käyttävät inspiraationa teoksille.”

Minkälaisia arvoihin tai etiikkaan liittyviä kysymyksiä kohtaat työssäsi?

“Eettisiä kysymyksiä joutuu miettimään hirveästi, koska mehän tehdään töitä julkisessa tilassa, joka on hirveän hierarkkinen ja latautunut asia. Me katutaitelijat ollaan ikään kuin graffitin ja arkkitehtuurin ja tosi etabloituneiden julkisen taiteen ja kaupunkisuunnittelun vahvojen tekijöiden välissä puristuksissa. Usein mitä hienostuneempi taideharrastaja, sitä enemmän tekemisiämme kritisoidaan. Toisaalta sitten asukaskyselyissämme tyyliin 95% asukkaista on tyytyväisiä teoksiin.
Tämä ei pohjaa niinkään itseilmaisulliseen tarpeeseen vaan sellaisiin pointattaviin tarpeisiin ja hyötyihin. Tärkein arvo on se, että ollaan aktiivisia, ollaan kansalaisia.

Ajattelen, että me ei olla niitä ihmisiä, joilla on valta määritellä, mitä asukkaat haluaa nähdä kolmenkymmenen vuoden päästä. Siinä mielessä tämä eroaa perinteisestä julkisesta taiteesta, jossa ollaan tyyliin, että nyt tuohon aukiolle tehdään patsas eikä siihen enää koskaan kajota. Tämä ei ole yhtä jähmeää. Kaupungithan ovat kuitenkin eläviä ympäristöjä ja asukkaiden mukana muuttuvia, ja eri kaupunginosat nousevat ja laskevat ja tarvitsevat erilaisia asioita.

Melkein jokaisella kaupunginosayhdistyksellä on niiden facebook-ryhmän taustakuvana oman asuinalueen joku katutaideteos. Ihmiset identifioi itsensä aika vahvasti niihin. Tollaset asiat muistuttaa siitä, että asiat on eettisesti oikealla tolalla.”

 

Ammatillisia syrjähyppyjä vai juuri oikeita askeleita?

Soveltavan taiteen opinnoissamme on pohdiskeltu toistuvasti ammatillista identiteettiä. Opintojeni aikana olen kirjoittanut ja puhunut moneen otteeseen siitä, kuinka ammatillinen identiteettini on erilaisista ja eri värisistä paloista yhteen kursittu tilkkutäkki, johon ompelen koko ajan uusia, mitä erikoisempia, toisinaan jopa yhteensopimattomia kankaanpalasia. Opinnäytetyössäni kirjoitan ammatillisesta identiteetistäni seuraavasti:

“Ammatillinen identiteettini on monitahoinen, ja viimeisten vuosien aikana olen paitsi ohjannut sirkusta, myös työskennellyt tuotannollisissa tehtävissä sirkusyhdistyksessä, päätoimittanut Suomen Nuorisosirkusliiton lehteä sekä kouluttanut eri alojen ammattilaisia sosiaalisen sirkuksen menetelmissä ja kohtaamisessa sirkuksen keinoin. Viimeisimmässä työpaikassani tehtävänäni oli harrastusmahdollisuuksien lisääminen nuorille lähiöissä.”

Keväällä tein jälleen kerran uuden ammatillisen loikan, tai syrjähypyn, jos niin tahtoo ajatella. Hyppäsin lähes suoraan soveltavan taiteen opinnäytetyön kirjoittamisesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, vapaaehtoiseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Palestiinaan.

Ihmisoikeustarkkailijoina valvoimme Israelin miehittämillä alueilla muun muassa armeijan tarkastuspisteitä ja rauhanomaisia mielenosoituksia sekä raportoimme ihmisoikeusloukkauksista, kuten alaikäisten pidätyksistä tai talojen ja muiden rakennusten tuhoamisista.

Tein siis äärimmäisissä olosuhteissa työtä, jollaista en ole koskaan tehnyt ja vieläpä itselleni täysin vieraiden ihmisten kanssa, jotka olivat paitsi työ- myös asuintovereitani. Kuulostaa siis siltä, että tällä kaikella ei ole oikeastaan mitään tekemistä koulutukseni tai osaamiseni kanssa. Siitä huolimatta koin, että ihmisoikeustarkkailijan saappaat olivat juuri sopivat soveltavan taiteen (melkein) maisterin jalkoihini.

Tehtyäni vuosia sirkusohjaajana haavoittuvaisessa asemassa olevien ihmisten kanssa olen oppinut ennen kaikkea kohtaamaan ihmisiä, improvisoimaan ja sietämään epävarmuutta. Olen oppinut sen, että mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelin (mutta silti kannattaa suunnitella). Olen oppinut, että en voi ottaa ihmisten kärsimystä henkilökohtaisesti. Olen oppinut, että hermoileminen ei kannata, ja että työporukan kanssa on paras vetää yhtä köyttä.

Vaikka mikään ei voikaan valmistaa siihen, minkälaista systemaattista sortoa ja kärsimystä palestiinalaiset kohtaavat päivittäin, tai miten reagoin aseita kantaviin sotilaisiin ja tarkastuspisteisiin, tiesin jo matkaan lähtiessäni, että kaikki aiemmin tekemäni ja kokemani helpottaa sen jäsentelemistä ja käsittelemista. Niin ihmisoikeustarkkailijana kuin sirkusohjaajanakin pyrin ennen kaikkea olemaan läsnä ja kohtaamisille altis sekä pitämään huolen siitä, että ennakoin tilanteita ennen kuin ne riistäytyvät käsistä. Länsirannalta haluan ottaa mukaani rohkeutta, kärsivällisyyttä ja peräänantamattomuutta. Sekä aika paljon huumoria ja elämäniloa, sillä miehityksen keskelläkin täytyy muistaa nauraa ja juhlia.