Luovaa hulluutta ikäihmisille

Image

Työskentelin kehittämishankkeessani taiteilija-kehittäjänä Palvelukoti Toukolassa, joka on Tampereen Koukkuniemessä sijaitseva tehostetun palveluasumisen yksikkö. Toukola aloitti toimintansa tammikuussa 2018 ja hankkeen tarkoituksena oli tukea uuden yksikön matkaa kohti kulttuurisesti aktiivista, osallistavaa ja osallistuvaa yhteisöä. Tähän pyrittiin taiteellis-kulttuurisella muutosprosessilla, jossa tuettiin henkilökunnan aktiivisuutta, oma-aloitteisuutta ja osallisuutta ryhmäkotien arjen sisältöjen luomisessa sekä kulttuuritoiminnan toteuttamisessa omia persoonallisia voimavarojaan hyväksikäyttäen. Hankkeen kuluessa tätä kehittämistehtävää kuvaamaan muodostui käsite kulttuurinen työote. Jätän kuitenkin hankkeen ja kehittämistehtävän tarkemman kuvauksen tällä kertaa välistä, sillä halusin blogissani kuvailla toteuttamamme kulttuuritoiminnan kirjoa ja pohtia sen soveltuvuutta ikäihmisille. Kiinnostuneet saavat halutessaan aiheesta lisätietoa opinnäytetyöstäni Tavoitteena kulttuurinen työote – henkilökunnan palvelupolku Toiveiden Toukola -palvelumallissa.

Tyypillistä ikäihmisten hoivaorganisaatioiden virike- ja kulttuuritarjontaa ovat usein bingo, yhteislaulu, askartelu, tv:n katseleminen ja ulkoilu. Vuodenaikajuhlat, vapaaehtoisten vierailut ja musiikkiesitykset tuovat toimintaan vaihtelua. Perinteisen virike- ja kulttuuritarjonnan lisäksi Toukolassa lähdettiin rohkeasti kokeilemaan uusia aluevaltauksia: taidetuokioita, työpajoja, taiteilijavierailuja, taiteellisia interventioita ja luovaa tapahtumatuotantoa. Samanaikaisesti epäilevät kysymykset nousivat kuitenkin pintaan: Onko tarjoamamme toiminta ikäihmisille mielekästä? Entä jos se he vihaavat sitä? Voivatko 22-vuotiaan lähihoitajan ideat olla liian ronskeja? Kannattaako asukkaille tarjota heidän epämukavuusalueilleen menevää toimintaa?

Jos tällaiset kysymykset täyttävät mielen, niin millaista tuottamamme kulttuuritoiminta sitten oli? Hankkeen luovasta tapahtumatuotannosta löytyy oivallisia esimerkkejä perinteiselle viriketoiminnalle epätyypillisistä sisällöistä. Ensimmäisenä tapahtumana järjestimme ryhmäkodeille tupaantuliaiset, sillä tokihan uutta kotia on syytä juhlistaa! Vappuna toteutimme Kontukodin, Yhteinen keittiö -hankkeen sekä gerontologiopiskelija Tanja Tähden kanssa Vappubrunssin, jossa vappuherkuttelun lomassa esiintyivät mm. Kelot -mieskuoro, tanssiseura Hurmio ja Toukolan oma Iloinen kuoro. Toukokuussa järjestimme pihatalkoot, joissa istutettiin Toukolan sisäpihan istutuslaatikoihin kukkia, raparperia, perunaa ja sipulia. Kesällä laatikoiden antimet olivat henkilökunnan ja asukkaiden saatavilla. Kesäkuussa toteutimme koko talon yhteisenä voimanponnistuksena Toukolan sirkusteemaiset avajaiset, jonka ohjelmassa oli avajaisseremonia, konsertti, sirkus- ja vatsatanssiesityksiä, herkkubuffet ja toimintapisteitä, joissa yleisö pääsi kokeilemaan sirkuslajeja, bocciaa, polaroid-kameraa ja ongintaa. Kesäkuussa yhteisömuusikko Terhi-Tuulia Keränen esiintyi pihakonserttissa ja elokuussa yksi ryhmäkodeista vieraili Sara Hildenin taidemuseossa. Hankkeen loppuvaiheissa lähdimme joukolla Arvokas Vanhuus ry:n järjestämään senioridiskoon Tullipakkahuoneella.

Toukolan työntekijöiden tempaukset olivat myös ihastuttavia esimerkkejä rohkeasta ja innostavalla otteella toteutetusta kulttuuritoiminnasta.  Yksi työntekijä vei asukkaita sushille, joita eräs mukana ollut rouva maisteli ensimmäistä kertaa elämässään. Yksi ryhmäkodeista tilasi olohuoneeseensa Karoliina Blackburnin ja Elisa Piispasen tankotanssi- ja runoesityksen ”Rakas, sinä lennät”, jota koko yksikön väki kokoontui katsomaan. Yksi hoitajista auttoi asukasta tutkimaan Google Earth-sovelluksen avulla kotikontunsa maisemia.

Huolemme osoittautuivat lopulta turhiksi. Asukkaat osallistuivat hankkeen toimintaan mielellään ja kenties toiminta saattoi toisinaan viedä heitä myös hieman epämukavuusalueelle – sellaista elämä kuitenkin on! Oman havaintoni mukaan hoivaorganisaatioiden perinteinen virike- ja kulttuuritarjonta on usein tasaista, sillä uskomme tasaisuuden sopivan kaikille. Rohkeat avaukset saattavat puuttua myös siksi, että emme halua ottaa mokaamisen ja kielteisen palautteen riskiä, joten pelaamme varman päälle valitsemalla haaleanvärisiä vaihtoehtoja. Vanhuus ei kuitenkaan tarkoita, että elämästä pitäisi jättää pois uudet kokemukset, uuden oppiminen, elämän yllätyksellisyys ja jopa epämieluisat kulttuurikokemukset. Vanhuus ei tarkoita, että ikäihmiset tulisi kääriä kuplamuoviin. Siksi huolehtiminen siitä, miten uudet ideat kulttuuritoiminnalle otetaan vastaan tai miten ne soveltuvat ikäihmisille, on loppujen lopuksi turhaa ja pahimmillaan toimintaa rajoittavaa. Hankkeen mieluisampia oivalluksiani olikin se, että ikäihmisten parissa toimiessa voi, kannattaa ja pitääkin olla ripaus luovaa hulluutta.

 

 

To Keep You Nutrified

Tiistai 5.2.2019. Herään myöhään. Aamukahvia hörppiessäni suunnittelen päivän opetuksen, pakkaan välineet ja laskeskelen kuinka paljon aikaa auton lumen alta kaivamiseen, tankkaamiseen ja matkaan täytyy varata – tunti, tässähän on jo kiire. To do-listan puhelut ehtii tehdä ajaessakin. Ensimmäinen ryhmä treenaa improvisaatiota, toinen harjoittelee kevätesitystä ja kolmas kokeilee toimintaverbejä. Lasten ja nuorten kasvoilta paistaa innostava teatterihuuma ja tekeminen tuntuu tanssilta. Kurssien päätyttyä pikasiivous tilassa, auton rattiin ja tunniksi kirjastoon ennen seuraavaa ryhmää. Eväät. Lyhytelokuvan editointia. Sähköpostit. Aikataulutetristä. Kello hälyttää, kamat kasaan ja autoon. Päivän viimeinen ryhmä kokeilee riemuissaan uusia improvisaatiotekniikoita. Hikisen tunnin päätteeksi loppurentoutus ja aplodit, pikasiivous tilassa ja auton rattiin. Kotiin ehdin kymmenen uutisille mutta aivot kykenevät vastaanottamaan enää Netflixin ja eineskeiton. Unta odotellessa mietin jo seuraavan päivän töitä.

Kuulostaako tutulta?

Kulttuurialan freelancerina oleminen on toisinaan melko hurjaa. Päällekkäisiä työsuhteita, määräaikaisia työsopimuksia, pysyvän työyhteisön puutetta, rikkonaisia aikatauluja ja tunnetta siitä, että aina on oltava tavoitettavissa. Oma koti toimii työhuoneena ja sinne levityt plarit, roolivaatteet ja klovninenät muistuttavat työstä. Aamun aloittaa työpuhelu on klo 9.00 ja illan päättää teatteriryhmä klo 20.45. Työt silppoutuvat kalenteriin sinne tänne ja läheisten näkeminen vaatii armotonta aikatauluttamista. Työ imaisee sinut sisäänsä, valtaa asuntosi, aikasi ja fokuksesi.

Omaan hyvinvointiin ja työssäjaksamiseen vaikuttaa se, millä lailla työ ja vapaa-aika ovat keskenään tasapainossa. Freelancerina jo pelkästään työn ja vapaa-ajan erottaminen toisistaan on kuitenkin vaikeaa, tasapainon löytämisestä puhumattakaan. Inhorealisti toteaisi tähän ”ammatinvalintakysymys” ja kehottaisi toimittamaan verokortin ABC:lle. Sydän vereslihalla taidettaan tekevä kollega puolestaan sanoisi, että ”ei taiteen tekemisen pidä helppoa ollakaan” ja ehdottaisi ammentamaan väsymyksestä taiteellista inspiraatiota. Näiden ääripäiden välistä on haastavaa löytää keskitietä, jossa itselleen rakasta työtä voisi tehdä inhimillisissä olosuhteissa. Totean näin, koska kuvailemani työelämä ei kokemukseni mukaan ole inhimillistä.

Mistä apua freelancerille vapaa-ajan ja työn rajaamiseen? Mistä energiaa tehdä kuluttavaa työtä puhki kulumatta? Viime keväänä pohdin jälleen näitä kysymyksiä tehdessäni samanaikaisesti lyhytelokuvaa ja viiden teatteriryhmän kevätesityksiä. Valitettavasti kentältä on turha odottaa tähän pikaista ratkaisua. Työsuhteet ovat huomennakin yhtä määräaikaisia ja kalenteri yhtä pirstaleinen. Voimme toki yrittää valita työmme toisin tai sitten voimme valita suhtautuvamme työhön toisin. Ajatuksen voi pukea myös toteamukseksi: freelancerin on ratkaistava, millä ehdoilla aikoo olla freelancer. Mitä ehtoja ja rajoja asetan työnantajille, oppilaille tai työtovereille, jotta minun vapaa-aikani yli ei kävellä? Ja mitä ehtoja ja rajoja asetan itselleni?

Oman mielen tyhjentäminen työasioista on vähintään yhtä haastavaa kuin rajojen asettaminen työnantajille. Naistenlehdet tarjoilevat tähän tolkuttomasti vinkkejä joogasta mindfullnessiin – oma keinoni on pöljäily ja suosittelen sitä lämpimästi. Tarkoitan pöljäilyllä erityisesti sitä parisuhteessa ilmenevää hassuttelua ja hulluttelua, joka on liian sisäpiirivitsi avautuakseen muille ja jonka repäiseminen kolmannen osapuolen edessä herättäisi itsessä lähinnä pulttiboishumoristiksi leimautumisen pelkoa. Mutta kotona verhojen takana voi huoletta pistää tuulemaan, koska muru hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet, vaikka leikkisit bokserit päässä peiton alla myyrää. Hänen mielestään se on vain riemukasta. Pöljäily on rentouttavaa, vapauttavaa ja innostavaa. Ja mikä parasta, pöljäillessä unohtuu kaikki muu.

Eilen illalla muruni teki jälkiruoan, jossa oli kerroksittain mustikkaa, turkkilaista jogurttia, mandariinia, kanelia, lakritsijauhetta, vaniljakastiketta ja kurpitsansiemeniä. Täysin pöljä idea ja maistui oudolle, mutta enpä ole koskaan nauranut yhtä paljon jälkkärille. Kysyessäni erikoisen yhdistelmän syytä, hän vastasi: ”To keep you nutrified”. Uskon, ettei hän arvannutkaan, kuinka oikeassa oli.

Ps. Jälkkärin jälkeen huusin ”Hug-down!” ja taklasin murun sohvalle.