Ajatuksia luovuudesta ja luovan toiminnan edellytyksistä

Mari Rytkönen

Opintojeni ohessa luin Anneli Eteläpellon artikkelin luovuudesta, ja se herätti paljon omiakin ajatuksia.

Perinteisesti luovuus on nähty yksilöllisenä ilmiönä, nykyään se ajatellaan pohjimmiltaan sosiaalisena ja yhteisöllisenä, yhteistoiminnallisena tekona. Luovuudella ja sen toteuttamisella on muutenkin vahva linkki emootioihin – luovaan toimintaan liittyvät tunteet hyvin vahvasti.

Luova yhteistoiminta ja oppimisen kannalta tuloksekas toiminta ovat hyvin samanlaisia rakenteeltaan. Ryhmässä esitetään ja pohditaan uusia ideoita monipuolisessa ja kriittisessä vuoropuhelussa, ja rakennetaan uudenlaisia käsityksiä. Tällaisen luovan ja/tai oppimisen kannalta tehokkaan ryhmän edellytyksinä ovat yhteinen tavoite ja ryhmänjäsenten keskinäinen luottamus, jolloin kriittinen mutta konstruktiivinen ote on mahdollinen toteuttaa.

Yleisesti luovuus määritellään tarkoittamaan “aiempaan nähden jotakin uutta tai uudenlaista tapaa lähestyä ongelmaa”, mutta Eteläpellon tutkimuksessa todettiin, että lähestymistavan (ja tehtävän) on oltava järkevä ja tarkoituksenmukainen, muuten ryhmän jäsenet eivät motivoidu tai kiinnostu aiheesta. Tulos ei sinänsä yllätä: luovuuden käyttäminen vaatii aikaa ja energiaa, eikä ilman järkevää tavoitetta niin sanotusti jaksa vaivautua.

Luovan toiminnan edellytyksiä tutkittaessa on myös otettava huomioon ryhmän resurssit ja osallistujien esteet – ryhmän yhteinen historia saattaa muodostua ongelmaksi. Ryhmän jäsenet kun alkavat muodostaa laajempaa identiteettiä sisältäen ryhmän jäsenet ja oma asemansa siinä. Luovaan toimintaan vaikuttavat myös sosiaalinen ilmapiiri, luottamus, tuki, tiedolliset ja älylliset resurssit. Ryhmän toiset yksilöt voidaan nähdä resursseina toinen toisilleen – tiedollisessa ja taidollisessa mielessä, esimerkiksi. Yhteinen historia luo verkon, jossa toimia, mutta on vaikeaa muuttaa ryhmän toimintakulttuuria sen vakiinnuttua, vaikka se sitä vaatisikin. Tämä lienee merkityksellisintä työpaikkaa vaihtaessa tai tiimiä kootessa. Varsinkin luoville tuottajille tämä on kiinnostava ja hyvin tyypillinen haaste – kuinka luoda turvallinen ja kannustava tilanne?

Eteläpellon tutkimuksessa myös todetaan, että luovuustutkijatkaan eivät ole yksimielisiä siitä, mitkä ovat luovuuden edellytyksiä. Yleisesti hyväksytään ainakin luottamus ja turvallisuus sellaisiksi. Tosin, liiallinen turvallisuus voi myös vähentää luovuutta. Haasteet, turhaumat ja hämmennys voivat toimia myös kannustimina. Haasteena ovat kuitenkin aina ryhmän sisäiset valtasuhteet. Luovuuden lisäämiselle edellytyksenä on ainakin turvallinen ympäristö, jossa haavoittuvuus on minimoitu.

Minun mieheni

Maria Tolonen

Miehen vartalo painautuu minuun intohimoisesti niin, että tukalassa kuumuudessa hikinen iho liimautuu ihoon erikeepperinä. Huulet löytävät toisensa ja lihaksikas vartalo muotoutuu vaativasti omaani vasten. Jotain tämän näköistä on se mielikuva, mistä tämän aiheen puitteessa haluaisin kirjoittaa, mutta en ilkeä. Jos puolestaan kirjoittaisin mitä miehen kosketus on reaalielämässä, saisin turpaani ikäisiltäni möhömahaisilta miehiltä heidän haapuessaan öisin baarista kotiinsa. On maailman surullisin asia, jos seksi aiheuttaa samanlaisen reaktion kuin peruskoulun hiihtotunti, että ihan hirveetä, onko pakko tai jos alkaa katsella kelloa siihen malliin, että pääsisipä juomaan viinaa.

Ensimmäinen kosketus vastakkaiseen sukupuoleen minulle oli kuitenkin isä

Isän merkitys tyttärelle on kuulemma erilainen kuin isän merkitys pojalleen. En muista oman isäni koskettaneen minua koskaan, paitsi koristessaan kuolinvuoteellaan puolitajuttomana. Silloin hän halusi halata, eikä olisi päästänyt irti sylistään. Olisin siinä vieläkin, ellen olisi pelännyt hänen kuolevan ja peloissani rimpuillut irti otteesta. Lapsuuden valokuvistani huomaan, että hän on pitänyt minua sylissä useamman kerran. Varmaankin äiti on siihen velvoittanut valokuvan takia. Parhaiten kuitenkin muistan isän kosketukseksi sen kun hän osti minulle ensinmäisen moottoripyöräni ja antoi bensa-aseman luottokortin taskuun. Ehkä paras kokemani miehen kosketus ikinä.

Puvustajan roolissa muutama sananen vaatetuksesta

Jos saisin vapaasti vaatettaa ihannemieheni, en kaipaisi muutoksia klassisseen t-paita-farkut-puku-linjaan. Haluan nähdä miesten vaatetuksessa yläosan kokonaisena. Mikään ei ole kamalampaa kuin kaula-aukosta pursuava vatsakummun yläosa. Niin kiire ei ole koskaan, etteikö malttaisi odottaa siihen hetkeen kun paita lopulta riisutaan. Hyvin istuvat farkut ovat tyylikkäitä, mutta jos pöksyt ovat niin pinkeät, että kaikki etumuksen muodot ovat nähtävillä, on näky kiusallinen. Treenattu kroppa iästäni riippumatta on saanut minun jakamattoman huomioni. Niissäkin tapauksissa haluan lähes aina pukea mieheni edes johonkin vaatteeseen.

Tämä oli Maria Tolosen pukusuunnittelijan sukellus alkavaa työhön http://www.kajaani.fi/fi/kajaaninteatteri/miehen-kosketus

Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena

Maria Tolonen

29.9.2016 klo 17.30-19 Kaukametsän opiston auditoriossa, tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmi luennoi väitöstutkimuksestaan: vuorovaikutteisesta koreografisesta prosessista, jossa merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky tiedostaa, aistia, kuunnella ja kunnioittaa osallistujien kokemuksia. Tutkimus pureutuu yhteisölliseen ja osallistavaan tapaan tehdä koreografiaa ja tarkastelee myös sen haasteita. Se osallistuu keskusteluun taiteen hyvinvointivaikutuksista ja pohtii taiteilijan vastuuta sekä eettisiä kysymyksiä. Kirsi Törmi on tanssitaiteilija, kouluttaja ja hahmoterapeuttiopiskelija. Hän on toiminut muun muassa kajaanilaisen Routa-ryhmän taiteellisena johtajana sekä terapeuttisissa ja koulutuksellisissa tehtävissä eri puolilla Suomea.

Olen työskennellyt viimeiset 5 vuotta ajoittain Kirsi Törmin kanssa, hänen taiteensa puvustajana, taittajana sekä tuottajana. En ollut lukenut viime keväänä julkaistua väitöskirjaa aiemmin, nytkin luin vain pätkittäin. Kuitenkin väitöstilaisuudessa tempaannuin aiheeseen, koska luento oli selkeä kielinen ja olin elänyt sen synty vaiheita taidetuotantojen osalta. Nyt poden syyllisyyttä laiskuudesta, etten ollut lukenut väitöstä aiemmin, vaikka sen sain painettuna kahdesti. Mietin miksi en lukenut. Yksi syy oli ennakkoluulo, että teksti olisi vaikeaa, jotain taidesanastoa täynnä. Toiseksi mietin keväällä ja nyt luennolla uudelleen, tämän väitöksen aihetta. Taiteilija käytti 7 vuotta siihen, että tutki syitä miten hän itse toimii työyhteisössä. Minulle mielenkiintoisin anti tältä luennolta olikin kuulla miksi näin.

Talvivaara koskettaa lähes jokaista jollakin tavalla Kajaanissa. Yllätyin, että tämä väitöstyö on alkanut Talvivaaran aiheuttamasta huolesta. Itse sivuutan sujuvasti koko kaivoksen, koska sen edessä olen täysin voimaton ja ristiriitainen. Ymmärrän luonnonsuojelun näkökulman, mutta minulla monta hyvää ystävää kaivoksella töissä. Väistökirjan teko on alkanut Kirsin voimattomuudesta asian edessä ”Mitä voin tehdä?” –kysymyksen äärestä.

Toinen syy väitöksen tekemiseen liittyy oman ammattiuran pohdintaan. Pinttyneistä käytännöistä tehdä koreografista työtä. Ja tässä erityisesti käsitys siitä, että ammattilainen ei näytä huonoa oloa töissä, vaan johtaa työryhmää hymyhuulin. Kymmenen vuotta sitten luin teollisen johtamisen strategioita Oulun yliopistossa ja muista, että silloin puhuttiin ”uutena” johtamisena sitä, että ollaan ainakin näennäisesti valmentajia työntekijöille. Ylhäältä alaspäin käskyttäminen tuomittiin täysin vanhan aikaisena johtamisena. Vaikutuin mennessäni Routa ryhmään töihin 2011, kuulin ensimmäisen kerran, että työpaikka noudattaa tasapalkka järjestelmää. Ajattelin, että tässä on menty valmentamisesta vielä askel pidemmälle, kohti kaikkien työntekijöiden tasa-arvoa. Silloinen Roudan uusi koko organisaation rakenne oli Kirsin luotsaaman hallituksen rakentama. Täällä Kajaanin maaseudulla ainoa lajissaan, ainakin minun tietääkseni. Sittemmin olen liittynyt esittävän taiteen kollektiiviin, jonka itseisarvo on tasa–arvoisuus. Nämä edellä mainitut eivät kumpikaan minun silmissä olleet täysin onnistuneita organisaatioita ja olenkin miettinyt, mitkä tekijät vaikuttavat kokemukseen. Voiko olla niin, että ihannoin utopiaa, missä en itse osaa toimia?

Kuinka kohtelen itseäni, kuinka kohtelen toista (koreografisessa prosessissa) ja mitä kohtaaminen on tai voisi olla? (Kirsi Törmi)

Väitöskirjan tutkimusvaiheessa keskityttiin prosessiin, sen tekemiseen vuorovaikutteisesti. Ja tässä merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky kuunnella.

Tutkimuksen taiteellisia osioita oli kaksi nykytanssi teosta:

AmazinGRace – teoksessa haastateltiin videoiden suuri määrä ihmisiä. Heitä pyydettiin ilmaisemaan eri tunteita liikkeenä. Koreografia toimi heijastuspintana ”ryhmän” tunteille.

Toisessa teoksessa Kierto olin mukana tuottajana ja puvustajana. Tämä tehtiin yhteistyössä ELY keskuksen työllisyyspoliittista hanketta. Siinä keskityttiin vuorovaikutuksessa syntyvän liikkeen organisoimiseksi koreografiaksi. Esityksessä neljä eri ikäistä hankkeeseen osallistujaa esittivät kukin jotain itsestään liikkein, videoin ja sanoin. Kirsi kertoo, että hän huomasi kuinka tärkeää on käydä koko ryhmän tunteet läpi aamuin illoin. Muutaman minuutin käyttäminen tähän vapautti valtavasti energiaa teoksen tekemiseen.

”Mitä tekemistä tanssitaiteella on näiden hienojen ihmisten keskellä? Ongelmat olivat koreografisia, ryhmäläiset täydellisiä. Miten kehystän heidät näyttämään taiteelta?” Joku ryhmästä kommentoi: kun on tullut näkyväksi omassa elämässä, se on palkitsevaa.(Kirsi Törmi)

Kiero oli poikkeuksellinen teos, sen neljä esiintyjää tulivat niin lähelle. Projekti oli ajallisesti pitkä, koko talven kestävä ja sivusta seurattuna kiireetön. Esiintyjät antoivat teokselle kaiken itsestään, heidän tarinat olivat poikkeuksellisen intiimejä. Tarinoita sairaudesta, menetyksistä tai epäonnistumisista työssä. Kirsi nostaa väitöksessä tämän Kierron useassa otteessa sen merkityksellisyyden takia, eikä yhtään suotta. Teosten lisäksi Kirsillä oli kolme muuta tutkimukseen käytettyä pientä projektia Tunto-hanke, vertaislaboratorio ja Piileväliike. Väitöskirjan tulokset luonnehdittiin ehdotukseksi sellaiselle koreografiselle prosessille, jossa osallistuja voi tulla kohdatuksi kokonaisena ja jossa piileskelevä liike, tunteet ja tuntemukset muodostavat keskeisen osan koreografisesta materiaalista.

Silloin kun tieto muodostuu oman kokemuksen pohjalta se motivoi tekemään ja kantaa kehon muistissa loppuelämän. Tämä ajatus on mielestäni vastaus siihen miksi tämä työ on täytynyt tehdä. Tutkimuksen tavoitteita kirjatessa on kantava ajatus se, että miten itse voin kehittyä niin, että myös ympäristö kokee sen positiivisena tai saavana osapuolena. Ymmärrän tämän siten, että minulla on poikkeuksellinen suhde omaan lapseeni, koska olen hänen ainoa perheenjäsen ja jopa ainoa sukulaisensa, näin on ollut niin kauan kuin hän muistaa. Viime talvena ymmärsin viimein ajatuksen, että hän toimii tunteitteni peilinä. Aikuisen tavoin olen opetellut peittämään negatiiviset tunteen, mutta nyt huomasin konkreettisesti kuin pahoin lapsi voi jos itse olen huolta täynnä. Asian oivaltaminen palautti minut itseeni. Vasta kun itse on kokonainen voi olla avoin ja antaa muille, jaksaa myös ottaa muilta vastaan kuuntelijana.
Kuvat: Ia Samoil

 

Luovuusstrategia tuottajan työssä

Mari Rytkönen

Tällä hetkellä työni on käytännössä valtava gobeliini tai tilkkutäkki: Sitä valmistetaan eri nurkista kaiken aikaa, osa on täysin omalla vastuullani ja muissa osissa minun täytyy pitää huoli siitä, että tarvikkeet riittävät, ne ovat kunnossa ja tekijöillä on ohje selvillä – tai että ohje edes on olemassa. Niin, ja tekijät ovat paikalla edes hetkittäin.

Näen oman roolini tuottajana ennen kaikkea tulkkina ja mahdollistajana. Koen, että on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa tuottajaan uskaltaa ottaa yhteyden aina tarvitessaan, mutta pidän hyvin olennaisena myös tietynlaisen etäisyyden ylläpitämistä. Kiteyttäisin sen oikeastaan ystäväni minulle antamaan neuvoon “Never complain, never explain”.​ Pyrin pitämään työssä tietynlaista selkeyttä – kun tehtävät ja aikataulut ovat selvillä, niitä voidaan myös uusia, kun myös tiedetään mihin kaikkeen muutokset vaikuttavat.

Työskentelen useammassa projektissa, moni niistä on palkaton järjestötehtävä. Vuosien varrella olen ollut johdettavana ja johtanut, luonut ja koordinoinut luovuutta. Näistä olen oppinut ennen kaikkea sen, että vastuutehtävää ei pitäisi ottaa vastaan, jos ei siihen ole aikaa eikä oikeastaan aiettakaan tehdä sitä. Olen ollut tilanteissa, joissa on ollut halukkuutta virkoihin tai jäsenyyteen luontoisetujen ja titteleiden takia ja toiminta jäänyt ruusuisten lupausten asteelle. Mistä johtuukin, että mielestäni tuottajan työssä kyynisyyden ja realistisuuden raja on hetkittäin hiuksenhieno​.

Siksikin tärkeää johtamisessa antaa: tila, ymmärrys ja arvostus tiimijäsenten vahvuuksille​. Muutenkin tiimin motivaatio pysyy yllä, kun jäsenet saavat tarpeeksi haasteita ja myös toteuttaa tarpeeksi omaa vahvuusaluettaan. Tämä vaatii tietysti kommunikaatiota ja taitoa lukea tiimin jäseniä, ja turvallista kommunikaatioilmapiiriä, jossa voi luottaa keskustelujen totuudenmukaisuuteen.

Luottamuksen ilmapiiri on siis ehdottoman tärkeä. Myöskin ajattelen niin, että tietty välimatka, joka saavutetaan kun tuottaja on mukana toiminnassa, myös suojelee taiteentekijöitä. On enemmän tilaa hengittää ja keskittyä omaan tekemiseen eli luomiseen, kun teot ja ajatukset käyvät tietynlaisen seulan läpi – kuten myös palaute. Mielestäni luovuus tarvitsee ainakin hetkittäin mahdollisuuden hiljentymiseen ja eristäytymiseen, sisäänpäinkääntymiseen. Tilaisuus kysyä “mitä minä olen tästä mieltä? Miten minä haluaisin, että tämä asia olisi?” Tämä liittyy mielestäni luentomateriaalina käytetyissä lähteissäni – turvallinen tila keskustella kriittisestikin. Mutta miten esittää omia ajatuksiaan, jos niitä ei ole ehtinyt ajatella?

Luova työ on mielestäni sen verran intensiivistä, että sitä on mahdotonta tehdä yhtäjaksoisesti 8-16, eivätkä ideat välttämättä tule toimistoaikoina. Sanoisinkin siksi, että paras päätökseni kaiken kannalta (erityisesti työn ja terveyden) oli ottaa koira.​ Perheettömän järjestötoimijan aikaa ja energiaa vaaditaan juuri niin paljon kuin niitä ehtisi antaa. Onkin fantastista päästä sanomaan tilanteessa kuin tilanteessa, että nyt minun täytyy lähteä ruokkimaan ja lenkittämään koira, palataan tähän. Muutenkin ADD:nä joko haahuilisin tai turboilisin vuorokausia yhtä soittoa, jollei koirani ilmoittaisi napakasti nilkkaan puremalla, että aika lähteä happihyppelylle. On myös syytä mennä välillä nukkumaankin, jos meinaa selvitä viimeistään 9.06 naamalle istahtavasta heiluhännästä.

Loppujen lopuksi paras pelikirjani ohje on äitini: Muistahan syödä ja nukkua

Kulttuuripolkua havainnoimassa

Satu Sälpäkivi

Reilun vuoden mittainen opintopolku on nyt loppusuoralla ja opinnäytetyö palautettuna. Tein omalle työnantajalleni toimeksiantona arviointitutkimuksen Kulttuuripolku-toiminnasta. Se on Hyvinkäällä sivistystoimen yhteinen toimintamalli, kulttuurilaitosten ja perusopetuksen yhdessä suunnittelema kokonaisuus, jonka tavoitteena on tutustuttaa kaikki peruskoululaiset paikalliseen kulttuuriin ja historiaan. Hyvinkäällä Kulttuuripolku-toiminta on aloitettu vuonna 2007 ja mallia käytiin hakemassa Turun kaupungilta. Kulttuuripolku-toiminta tarkoittaa käytännössä sitä, että opettaja vie ryhmänsä opintovieraillulle kunnan taide- ja kulttuurilaitoksiin kouluille lukukausittain lähetettävän ohjelman mukaisesti.

Kyselin opintojen hakuvaiheessa Hyvinkään sivistystoimesta sopivaa kehittämisprojektia, josta voisi tehdä opinnäytetyön. Kulttuuripolku-toiminta kaipasi arviointia (kevät 2015) kun tiedossa oli uuden opetussuunnitelman voimaantulo 1.8.2016. Se oli siinä. Ja onnekseni pääsin opiskelemaan, melkein kuin lottovoitto! Omat haasteensa on tuonut kokopäiväisen työn ohella opiskelu, aikatauluttaminen harrastusten, työn ja sosiaalisen elämän välillä. Mutta sitä se aikuisopiskelu on.

Syksy 2015 sujui aika nopeasti opiskelutehtävien ja opinnäytetyön tutkimussuunnitelman parissa. Keväällä 2016 suunnittelin yhdessä Kulttuuripolku-työryhmän kanssa lopulliset kysymykset arviointikyselyyn peruskoulun kaikille 9-.luokan oppilaille ja heidän vanhemmilleen. 9.-luokkalaiset valikoituivat tutkimuksen kohteeksi, koska heidän ikäluokkansa oli käynyt Kulttuuripolun sen alkuvuosista lähtien.

Kyselyt toteutettiin 21.3.-5.4.2016. Vastausprosentit olivat oppilailta 28 ja vanhemmilta 34. Tutkimuksesta tuli otantatutkimus alhaisten vastausprosenttien takia. Alunperin tarkoituksena oli kokonaistutkimus koko ikäluokasta (517 oppilasta). Vastaukset olivat siten suuntaa antavia, mutta niistä pystyi kuitenkin tekemään arviointitutkimuksen.

Kyselyiden lisäksi tein kuusi havainnointikertaa keväällä 2016 ja yhden joulukuussa 2016.
Aloitin kirjastosta, siellä alkoi sopivasti 6.-luokkalaisten Kulttuuripolku helmikuussa. Kävin kirjastossa kahteen otteeseen, koska ryhmät olivat erilaiset. Ensimmäinen oli pieni luokka 5.-6. -luokan erityisoppilaita. Ohjelmassa oli tiedonhaun opettelua aiheena avaruus,josta oppilaat tekivät esitelmiä. Kirjastonhoitaja esitteli aluksi pari kirjasarjaa (Timo Parvelan Kepler-kirjasarja ja Dav Pilkeyn Kapteeni Kalsari-kirjasarja). Sen jälkeen oppilaat saivat tietoa kirjaston luokitusjärjestelmästä, asiasanoista ja kirjastojärjestelmästä. Lapset saivat tehtäväksi etsiä tietoa säästä, ilmasta,vedestä ja energiasta. Koko ryhmä kuunteli tiiviisti kirjan lukemista, tiedonhaun ohjeita ja teki parityönä harjoitustehtävän innokkaasti.

Toisen 6.-luokan kirjaston havainnointikerta oli maaliskuussa. Melkein sama ohjelma, mutta kirjastonhoitajat halusivat kokeilla myös jotain uutta eli kirjavinkkauksen, tiedonhaun opetuksen ja tehtävien jälkeen järjestettiin Kahoot-pelin esittely ja sen jälkeen kirjastoaiheinen tietokilpailu. Kilpailutehtävä tehtiin mobiililaitteilla. Lopuksi tehtiin kierros kirjaston tiloissa. Alla kirjavinkkauksen satoa: Tohtori Proktori ja mahdollinen maailmanloppu, kirjasarjan 3.osa.

Kirjavinkkausta 6.-luokan oppilaille

Huhtikuussa kävin Hyvinkään taidemuseossa havainnoimassa 8.-luokkalaisten Kulttuuripolku-työpajaa. Taidemuseossa oli sillä hetkellä kuvataiteilijoiden Thomas Nyqvistin ja Erno Enkenbergin näyttelyt.
Työpajan aiheena oli oma lähiympäristö ja sen tutkiminen ja kuvaaminen uudesta näkökulmasta. Ensin oppilaat tutustuivat molempien taiteilijoiden näyttelyyn ja sen jälkeen tuottaja/työpajaohjaaja pohjusti tehtävää näyttämällä Caspar David Friedrichin teoksen Vaeltaja sumumeren yllä  ja sen jälkeen esitteli Elina Brotheruksen vaeltaja-sarjan teoksia jotka ovat kommentteja toisen taiteilijan eli Friedrichin teokseen. Ihminen maisemassa. Pohjustuksen jälkeen oppilaat lähtivät innolla ulos suorittamaan tehtävää, aikaa oli noin puoli tuntia. Tehtävänä oli rajatulla alueella kuvata ympäristöstä jotain kiinnostavaa ja olla itse mukana kuvassa (ei kuitenkaan selfie). Olla seikkailija ja taiteilija omassa kotikaupungissa. Useista kuvista ryhmä latasi yhden kuvan Instagramiin ja niitä katsottiin ja kommentoitiin yhdessä. Kuvat löytyvät Instagramista: #Hyvinkaa360.

Kävin kirjaston ja taidemuseon lisäksi Lasten ja nuorten kuvataidekoulussa, Lasten ja nuorten taidekeskuksessa ja Taito käsityö- ja muotoilukoulu Helmessä. Kaikki kolme taiteen perusopetusta tuottavaa yksikköä toimivat Villa Artussa.

Taito käsityö-ja muotoilukoulu Helmi

 

Taito käsityö- ja muotoilukoulu Helmen kevätnäyttelystä 2016.

Taito käsityö- ja muotoilukoulu Helmi

Lankataulun suunnittelua, 4.lk. Taito käsityö- ja muotoilukoulu Helmi.

Viimeinen havainnointikerta osui joulukuulle 2016 ja kyseessä oli Hakasirkuksen työpaja esikouluikäisille. Kyseessä oli viimeinen työpaja ja siinä oli oppilaina erityislapsia. Osa istui pyörätuolissa, mutta suurin osa pystyi liikkumaan ja tekemään työpajan harjoitukset omin voimin tai avustajan kanssa. Aluksi ohjaaja esitteli sirkuslaiset nukketeatterin keinoin, sen jälkeen verryteltiin tulevaa harjoitusta varten. Ohjaaja esitteli sirkusvälineitä ja miten niitä käytetään. Jokainen oppilas sai harjoitella haluamallaan välineellä n.10 minuuttia. Sitten esiinnyttiin jokainen vuorollaan ja näytettiin mitä oltiin opittu. Kaikki lapset opettelivat innokkaasti välineillä ja esiintyminen oli myös luontevaa, kaikille taputettiin ja kehuttiin reipasta osallistumista ja esiintymistä. Lapset oikein loistivat kehuista! Yhdessä työpajassa yhdistyi katselu -,liikunta – ja oppimiskokemus. Esiintymisen ohessa myös tapakasvatusta miten ollaan katsojana ja esiintyjänä. Katsotaan hiljaa ja taputetaan ja kiitetään lopuksi.

Hakasirkuksen työpaja

Sirkuslaisia nukketeatteriesityksen jälkeen.

Hakasirkuksen työpaja

Sirkustyöpajan välineiden esittely ennen harjoituksia.

Hakasirkuksen työpaja

Taikasauvalla harjoittelua.

Havainnointikerrat antoivat hyvän katsauksen Kulttuuripolusta, sille on tarvetta ja se on tärkeä osa peruskoulun kulttuuri- ja tapakasvatusta. Joka kerta olin vaikuttunut ja liikuttunut lasten ja nuorten innosta ja oppimisen ilosta.