Katutaiteilija tähtää muutokseen

Haastattelussa katu- ja yhteisötaiteilija Maikki Rantala.

Kuka olet ja mitä teet?

“Olen Maikki Rantala, helsinkiläinen katutaiteilija, yhteisötaiteilija ja muraalitaiteilija. Olen saanut graafisen suunnittelijan koulutuksen Lahden muotoiluinstituutista, ja tehnyt niitä hommia ennen taiteilijaksi ryhtymistä. Vähitellen olen siirtynyt enemmän sinne kaduille, koska koen että se on mielekkäämpi paikka toimia ja välittää viestejä.”

Miksi siirryit graafikosta katu- ja yhteisötaiteilijaksi?

“Suunnittelijataustaisena ajattelen, että katutaide on pikemminkin hyvä väline kuin itseilmaisuaperinteisessä mielessä. Lisäksi tässä yhdistyy kiinnostukseni kaupunkeihin ja kaupungistumiseen. En myöskään ole mikään yksinpuurtaja, ja katutaiteessa on niin monia työvaiheita, lupapprosesseja ja yhteistyökumppaneita, että on luontevaa tehdä sitä työryhmissä.”

Missä ja kenen kanssa työskentelet?

“Voisi ajatella, että kohderyhmä on erilaisten kaupunki- tai muiden tilojen asukkaat ja käyttäjät. Asukasyhteisöissä ja kaupunginosissa on ryhmiä, jotka eivät välttämättä pääse esille, esimerkiksi lapset ja nuoret. Kun katutaiteilija otetaan mukaan, tekemiset tulee paremmin nähdyksi ja esille, sillä harvoin ihmiset osaavat tehdä itsekseen kauhean suurikokoista ja näyttävää.

Katutaide demonstroi mielestäni muutoksen mahdollisuutta, ja yleensä maalaamisesta seuraakin ympäristölle positiivinen muutos. Osallistavissa projekteissa minulla on työparina melkein aina yhteisöpedagogi, taidekasvattaja tai joku muu yhteisötyön ammattilainen. Projektista riippuen mukana on usein myös esimerkiksi arkkitehti- tai sisustusarkkitehtitaustaisia ihmisiä tai vaikkapa kaupunkitutkimuksen tai vastaavan erityisalan osaajia.”

Millainen prosessi yhteisöllinen katutaideteos on?

“Prosessi riippuu pitkälti resursseista ja budjetista. Tällä hetkellä olen tekemässä alakouluun julkista taideteosta. Siellä olen pitänyt lapsille katutaidetyöpajoja, joissa on käsitelty katutaidetta ja kaupunkiaktivismia, omaa asuinaluetta sekä suunniteltu uudiskoulun tulevaa maskottia ja teosta. Ihanteellinen katutaideprosessi voisi kestää melkein kaksi vuotta, mutta joskus realistisempaa saattaa olla iltapäivän mittaiten pop up -työpaja. Ideaali olisi, että osallistujat ehtisivät ottaa työvälineen ensin kunnolla haltuun.

Esimerkiksi Jokelan vankilan ruokalan ja tapaamistilan yhteisöllisessä tilamuutoksessa 2015 tutkittiin yhdessä vankien kanssa ensin erilaisia katutaidetekniikoita ja pohdittiin, minkä tyylisistä teoksista ihmiset siellä ylipäätään pitävät. Sen jälkeen kokeilimme erilaisia tekniikoita irtolevyille. Kun olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, minkä tyylistä teosta haetaan, valitsimme sisustusarkkitehdin kanssa sellaiset kuva-aiheet, tekniikat ja muut, joihin vangit pystyivät tarttumaan ja jatkamaan yhdessä luomista.”

Millaisia osallistamisen menetelmiä käytät?

“Ajattelen, että yksi tärkeimmistä asioista katutaideprojektissa on viestintä. Teemme isoja asioita julkisessa tilassa ja ihmisten elinympäristössä, joten ihan ensimmäinen asia on se, että ihmiset ylipäätään saavat tietää mitä on suunnitteilla. Sitä varten kannattaa saada itsensä esimerkiksi asuinalueen kaavailtaan tai vastaavaan sekä kartoittaa alueen yhdistykset ja muut toimijat, kuten nuorisotalot ja kirjastot. Käytettävät menetelmät riippuvat osallistujista ja projektin luonteesta.

Esimerkiksi Kannelmäessä toteutettiin vuonna 2016 taloyhtiön asukkaiden toiveesta alueen keskeiselle paikalle rappukäytävätornin kokoinen muraali. Siellä meillä oli näyttelyä ja värityspistettä lapsille talon pihalla, jossa myös moni eläkeläinen intoutui leikkaamaan sapluunoita, kun taas työikäiset ja aikuiset pääsivät mukaan nosturiin maalaamaan.

Rautkallion päiväkodissa askarreltiin ensin lasten kanssa paperista geometrisiä lintuja, jotka pääsivät suurennettuina mukaan valmiiseen teokseen lasten maalaamina värialueina. On myös järjestetty paljon katutaidekävelyitä, joissa tutustutaan valmiisiin teoksiin, tai kerätty tarinoita asukkailta, joita taiteilijat sitten käyttävät inspiraationa teoksille.”

Minkälaisia arvoihin tai etiikkaan liittyviä kysymyksiä kohtaat työssäsi?

“Eettisiä kysymyksiä joutuu miettimään hirveästi, koska mehän tehdään töitä julkisessa tilassa, joka on hirveän hierarkkinen ja latautunut asia. Me katutaitelijat ollaan ikään kuin graffitin ja arkkitehtuurin ja tosi etabloituneiden julkisen taiteen ja kaupunkisuunnittelun vahvojen tekijöiden välissä puristuksissa. Usein mitä hienostuneempi taideharrastaja, sitä enemmän tekemisiämme kritisoidaan. Toisaalta sitten asukaskyselyissämme tyyliin 95% asukkaista on tyytyväisiä teoksiin.
Tämä ei pohjaa niinkään itseilmaisulliseen tarpeeseen vaan sellaisiin pointattaviin tarpeisiin ja hyötyihin. Tärkein arvo on se, että ollaan aktiivisia, ollaan kansalaisia.

Ajattelen, että me ei olla niitä ihmisiä, joilla on valta määritellä, mitä asukkaat haluaa nähdä kolmenkymmenen vuoden päästä. Siinä mielessä tämä eroaa perinteisestä julkisesta taiteesta, jossa ollaan tyyliin, että nyt tuohon aukiolle tehdään patsas eikä siihen enää koskaan kajota. Tämä ei ole yhtä jähmeää. Kaupungithan ovat kuitenkin eläviä ympäristöjä ja asukkaiden mukana muuttuvia, ja eri kaupunginosat nousevat ja laskevat ja tarvitsevat erilaisia asioita.

Melkein jokaisella kaupunginosayhdistyksellä on niiden facebook-ryhmän taustakuvana oman asuinalueen joku katutaideteos. Ihmiset identifioi itsensä aika vahvasti niihin. Tollaset asiat muistuttaa siitä, että asiat on eettisesti oikealla tolalla.”

 

Ammatillisia syrjähyppyjä vai juuri oikeita askeleita?

Soveltavan taiteen opinnoissamme on pohdiskeltu toistuvasti ammatillista identiteettiä. Opintojeni aikana olen kirjoittanut ja puhunut moneen otteeseen siitä, kuinka ammatillinen identiteettini on erilaisista ja eri värisistä paloista yhteen kursittu tilkkutäkki, johon ompelen koko ajan uusia, mitä erikoisempia, toisinaan jopa yhteensopimattomia kankaanpalasia. Opinnäytetyössäni kirjoitan ammatillisesta identiteetistäni seuraavasti:

“Ammatillinen identiteettini on monitahoinen, ja viimeisten vuosien aikana olen paitsi ohjannut sirkusta, myös työskennellyt tuotannollisissa tehtävissä sirkusyhdistyksessä, päätoimittanut Suomen Nuorisosirkusliiton lehteä sekä kouluttanut eri alojen ammattilaisia sosiaalisen sirkuksen menetelmissä ja kohtaamisessa sirkuksen keinoin. Viimeisimmässä työpaikassani tehtävänäni oli harrastusmahdollisuuksien lisääminen nuorille lähiöissä.”

Keväällä tein jälleen kerran uuden ammatillisen loikan, tai syrjähypyn, jos niin tahtoo ajatella. Hyppäsin lähes suoraan soveltavan taiteen opinnäytetyön kirjoittamisesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, vapaaehtoiseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Palestiinaan.

Ihmisoikeustarkkailijoina valvoimme Israelin miehittämillä alueilla muun muassa armeijan tarkastuspisteitä ja rauhanomaisia mielenosoituksia sekä raportoimme ihmisoikeusloukkauksista, kuten alaikäisten pidätyksistä tai talojen ja muiden rakennusten tuhoamisista.

Tein siis äärimmäisissä olosuhteissa työtä, jollaista en ole koskaan tehnyt ja vieläpä itselleni täysin vieraiden ihmisten kanssa, jotka olivat paitsi työ- myös asuintovereitani. Kuulostaa siis siltä, että tällä kaikella ei ole oikeastaan mitään tekemistä koulutukseni tai osaamiseni kanssa. Siitä huolimatta koin, että ihmisoikeustarkkailijan saappaat olivat juuri sopivat soveltavan taiteen (melkein) maisterin jalkoihini.

Tehtyäni vuosia sirkusohjaajana haavoittuvaisessa asemassa olevien ihmisten kanssa olen oppinut ennen kaikkea kohtaamaan ihmisiä, improvisoimaan ja sietämään epävarmuutta. Olen oppinut sen, että mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelin (mutta silti kannattaa suunnitella). Olen oppinut, että en voi ottaa ihmisten kärsimystä henkilökohtaisesti. Olen oppinut, että hermoileminen ei kannata, ja että työporukan kanssa on paras vetää yhtä köyttä.

Vaikka mikään ei voikaan valmistaa siihen, minkälaista systemaattista sortoa ja kärsimystä palestiinalaiset kohtaavat päivittäin, tai miten reagoin aseita kantaviin sotilaisiin ja tarkastuspisteisiin, tiesin jo matkaan lähtiessäni, että kaikki aiemmin tekemäni ja kokemani helpottaa sen jäsentelemistä ja käsittelemista. Niin ihmisoikeustarkkailijana kuin sirkusohjaajanakin pyrin ennen kaikkea olemaan läsnä ja kohtaamisille altis sekä pitämään huolen siitä, että ennakoin tilanteita ennen kuin ne riistäytyvät käsistä. Länsirannalta haluan ottaa mukaani rohkeutta, kärsivällisyyttä ja peräänantamattomuutta. Sekä aika paljon huumoria ja elämäniloa, sillä miehityksen keskelläkin täytyy muistaa nauraa ja juhlia.

Artivistinen teatteriprojekti seksuaalista vallankäyttöä vastaan

Seksuaalisesta vallankäytöstä käydään nyt aktiivista ja kriittistä yhteiskunnallista keskustelua globaalilla tasolla. Näyttää siltä, että elämme historiallista murrosvaihetta seksuaalisen vallankäytön ilmiön tunnistamisessa ja tunnustamisessa. Sosiaalisessa mediassa vuonna 2017 alkanut #metoo ilmiö, ei ole lopettanut kuohuntaansa ja ajankohtaiset uutiset uutisoivat maailmanlaajuisesti seksuaalisen vallankäytön ilmiöistä. Myös Suomessa on paljastunut seksuaalirikoksien rakenteellinen ilmiö laajalla skaalalla. Seksuaalirikokset ulottuvat arkipäiväistyneestä seksuaalisesta häirinnästä jopa törkeisiin lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin asti.

Ajatus seksuaalista vallankäyttöä käsittelevästä teatteriprojektista lähti havainnostani suomalaisen yhteiskunnan epätasa-arvosta. Olen halunnut pureutua aiheeseen jo noin kymmenen vuoden ajan ja kerännyt rohkeutta nostaa seksuaalisen vallankäytön tabun esille. Näkökulmani aiheeseen on hyvin henkilökohtainen, sillä olen itsekin seksuaalirikoksen uhri ja selviytyjä. Olen käsitellyt aihetta oman terapian lisäksi työssäni teatterin ja soveltavan draaman kentällä. Törmäsin Turun Taideakatemian YAMK Soveltavan taide opinnoissani uuteen termiin artivismi, ja innostuin oitis sen tarjoamasta ideologisesta. Artivismi tulee sanoista taide (art) ja aktivismi. Käsite on Suomessa vielä tuore, vaikka poliittista ja aktivistista taidetta on tehty Suomessa aina, kun siihen on ollut aihetta. Epädemokraattisissa ja sananvapautta rajoittavissa valtioissa syntyy luonnollisesti myös aktivistista ja poliittista taidetta. Voisikin ajatella, että mitä ahtaampaa politiikkaa valassa pitävä valtio harjoittaa, sitä suurempi tarve on aktivistiselle ilmaisulle. Aktivismi tarkoittaa ympäröivän yhteiskunnan ja sen säädösten ja lakien kyseenalaistamista ja joskus jopa lain rikkomista. Minulle artivismi tarkoittaa pyrkimystä positiiviseen sosiaaliseen muutokseen taiteen avulla.

Gabriella Elina Impost (2015) avaa aktivististen taideryhmien syntyä Venäjällä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenen vaihtuessa. Artivististen ryhmien kuten Bombily, Voina ja Pussy Riot taideteokset ovat olleet rohkeasti provokatiivisia. Globaalisti tunnetuin näistä ryhmistä on Pussy Riot. Feministinen punkryhmä julisti olevansa Putinin hallitusta ja sen kontrollia ja seksismiä vastaan. Pussy Riot ryhmä pukeutui neonvärisiin kommandopipoihin ja värikkäisiin vaatteisiin, mikä salli anonymiteetin. Ryhmän mukaan kuka tahansa voi olla Pussy Riotin jäsen, jos niin haluaa. Vuonna 2012 helmikuussa ryhmä toteutti tunnetuimman taideiskunsa, kun se esiintyi Kristus Vapahtajan Katedraalissa Moskovassa, jonka jälkeen kolme ryhmän jäsentä vangittiin ja vapautettiin seuraavana vuonna laajan medianhuomion saattelemana. Venäjän artivistiset ryhmät ovat dokumentoineet ja levittäneet taidettaan ihmisten tietoisuuteen laajasti internetin ja sosiaalisen median välityksellä. Tällä tavoin myös taiteilijoiden oikeudenkäynnit ja median huomio tulee osaksi taideteosta. Bombilyn taideryhmän perustaja Anton Nikolaev näkee artivismi käsitteen eroavan aktivismista niiden toimintastrategioiden kautta. Nikolaevin mukaan aktivismi sisältää itsessään jo toiminnan, kun taas artivismissa toiminta on lisäksi interaktiivista. Artivistinen informaation jakaminen internetissä mahdollistaa reaktioiden ja keskustelun laajentumisen. (Imposti, G.2015.)

Olin katsomassa Tampereen Teatterikesässä 2017 vierailevaa Belarus Free Theatren esitystä Burning Doors, missä yksi esiintyjistä oli Pussy Riotista tunnettu aktivisti Maria Alyokhina. Esitys kritisoi ilmaisunvapauden riistoa ja vangitsemista, taiteilijoiden henkilökohtaisten kokemusten kautta. Vaikka esitys oli intensiivinen, fyysinen ja aiheeltaan rankka, se jäi minulle etäiseksi. Tämä johtuu varmastikin siitä, ettei minulla ole juuri samaistumispintaa ko. aiheeseen. Pohdin, miten henkilökohtaiset ohjaukseni saattaisivat jäädä samasta syystä etäiseksi vastavuoroisesti toisille katsojille, jotka eivät jaa kanssani samaa kulttuuria. Vierailuesityksissä on hyvä myös muistaa, että jos esityksen irrottaa omasta kontekstistaan ja vie sen vierailulle esim. toiseen maahan, se tulkitaan aina uusiksi uudessa kontekstissa.

Päätin ottaa kantaa seksuaalisen vallankäytön ongelmaan ja osallistua keskusteluun artivismin keinoin. Halusin tutkia aktivismin ja taiteen rajapintaa ja tehdä teatteria artivistisesta näkökulmasta. Kiinnostuin artivismin mahdollisuuksista reagoida yhteiskunnalliseen ilmiöön ja ongelmaan nopeasti. Tavoitteeni oli mahdollistaa aiheen työstäminen osallistavan teatterin näkökulman kautta niin esityksen tekijöille kuin sen yleisölle. Projektin laajin tavoite oli olla osa pitkäjänteistä työtä kitkeä seksuaalinen vallankäyttö suomalaisen yhteiskunnan rakenteista ja toimia moottorina kohti yhteiskunnallista muutosta. Tämä projekti toimii samalla Turun YAMK Soveltavan taiteen tutkintoni opinnäytetyönä ja kehittämishankkeena.

Seksuaalista vallankäyttöä käsittelevässä artivistisessa projektissani kyse on ongelmasta, mikä voi silti jäädä etäiseksi miesoletetuille, mikäli he eivät ole havainneet ko. ongelmaa ympäristössään. EU:n oikeusministeriön vuonna 2014 tehdyn tutkimusten mukaan seksuaalinen vallankäyttö on sukupuolittunut ja erityisen haavoittuvaisessa asemassa ovat nuoret naiset, lapset, muun sukupuoliset ja transseksuaalit. On selvää, ettei artivistisen teoksen sanoma aina kosketa kaikkia, vaikka se voikin olla teoksen tavoitteena.

Artivistiseen teatteriprojektiini osallistui avoimen hakuprosessin myötä kuusi 80-90-luvun taitteessa syntynyttä naista, jotka olivat kaikki teatterialan ammattilaisia, opiskelijoita tai kokeneita harrastajia. Nämä naiset olivat valmiita menemään pelkoa päin ja halusivat tehdä seksuaalisen vallankäytön ongelman kitkemiseen konkreettista työtä. Projekti toteutettiin intensiivisesti ja nopeasti ja esitys ”10 kohtausta seksuaalisesta vallankäytöstä” työstettiin vain kymmenessä päivässä. Yleisö osallistui esityksen prosessiin kirjoittamalla anonyymeja tarinoita esityksen yhteyteen avattuun blogiin. Lisäksi yleisöllä oli mahdollisuus osallistua esityksen lopussa olevaan mielenosoitukseen ja tulla lavalle seisomaan itse kirjoitetun kylttinsä kanssa. Esitys sai ensi-iltansa Turun Taideakatemian Köysiteatterissa 03.11.2018.

Teatteriprojektin aikana syntynyt työryhmä kantaa nyt nimeä Nopean Toiminnan Naiset ja sen esitystä ”10 kohtausta seksuaalisesta vallankäytöstä” vieraili keväällä 2019 Turun Kaupunginteatterilla, Turun FinFringe teatterifestivaaleilla ja Ylioppilasteatterilla Helsingissä. Seuraavaksi esitys vierailee Tampereen Teatterikesän off-ohjelmistossa Sketsiteatteri Palatsissa 4.8.2019.

Artivismi on antanut minulle tarvittavaa voimaa ja rohkeutta käsitellä seksuaalista vallankäyttöä lavalla rehellisesti ja oman kokemuspohjani kautta. Tämä teatteriprojekti antoi itselleni myös uutta ammatillista suuntaa, johon voin tulevaisuudessa kehittyä ja kasvaa. Olen innoissani artivismin mahdollisuuksista vaikuttaa ja reagoida yhteiskunnallisiin ilmiöihin nopeasti. Väitän, että Nopean Toiminnan Naiset onnistuivat tavoitteessaan olla osa yhteiskunnallista muutosta positiiviseen muutokseen olleen täten artivistinen teko.

Lähde: Imposti, Gabriella Elina. 2015 Between, vol 5, n.10. Dissident ”Street Art” Resisting Neo-Soviet Discourse: the ”Voina” and ”Pussy Riot” Groups

Kuinka tehdä nopean toiminnan teatteriesitys 10 päivässä?

Image

  1. Valitse aihe joka pistää vatsasi kuralle
    Kaikki lähtee liikkeelle rohkeasta esityksen aiheesta. Se voi olla tarkka havainto todellisuudesta, esim. yhteiskunnallinen epäkohta tai häiritsevä ja vaikeasti määriteltävä ilmiö. Rohkean aiheen tunnistaa usein siitä, että se jo lähtökohtaisesti pelottaa, hävettää tai hirvittää esityksen tekijöitä. Itseäni on auttanut entisen opettajani antama muistisääntö: Jos se tuntuu vatsanpohjassa, olet tärkeän ja totuudellisen aiheen äärellä. Olen pyrkinyt toteuttamaan tätä ohjetta niinkin tosissani, että olen valinnut aiheita, jotka pistävät vatsani kauhusta kuralle. Esityksen on perusteltava paikkansa maailmassa ja ideaali tilanne on, että katsojan tulisi esityksen jälkeen teatterista ulos ns. uutena ihmisenä. Hyvän aiheen tunnistaa myös siitä, että pystyt vastaamaan kysymykseen: Miksi maailman olisi nähtävä esitys juuri tästä aiheesta?
  2. Valitse tila ja ota se haltuun
    Varaa konkreettinen esitystila, mikä toimii mielellään myös esityksen harjoitustilana. Nopean toiminnan teatteriprojektia helpottaa, jos näyttelijät voivat harjoitella alusta asti samassa tilassa. Jollei tämä ole mahdollista, mittaa tarkasti lopullinen esitystila ja merkitse harjoitustilaan vastaavan kokoinen tila ja sen kulkureitit maalarinteipillä harjoitustilan lattiaan. Tutki tilan mahdollisuuksia ja ota siitä kaikki ilo ja hyöty irti. Jos tilassa on mahdollista roikkua katossa tai tulla lavalle lattialuukusta, käytä kaikkia näitä mahdollisuuksia rohkeasti. Nopean toiminnan teatteriprojektissa on mielestäni tärkeämpää ottaa riskejä ja toteuttaa hullultakin tuntuvia ideoita, kuin pelata turvallisesti.
  3. Hanki kalenteri ja määritä selkeä aikataulu
    Voit lyödä aikataulun lukkoon heti tilavarauksen yhteydessä, vaikkei sinulla olisi itsesi lisäksi lainkaan työryhmää ilmoittautunut projektiisi. Ilmoita julkisesti tulevasta esityksestä, joka toteutetaan nopean toiminnan teatteriprojektina. Tulevan työryhmän on helppo houkutella paikalle, kun heillä on tiedossa hyvä aihe, esityspaikka ja selkeä harjoitusaikataulu, johon he voivat sitoutua. Merkitse harjoitukset neljän tunnin kokonaisuuksiksi aamupäivä- ja iltaharjoituksiksi. Muista merkitä myös kunnolliset ruoka-ja kahvitauot. Ihminen ei ole kone, eikä pysty hedelmälliseen työskentelyyn ilman taukoja. Kymmenen päivän harjoitusaika tarkoittaa 80h aktiivista työskentelyä. Kymmenessä päivässä on realistista valmistaa 10-15 kohtausta ja 40min-60min kestävä esitys. Harva ihminen pystyy sitoutumaan jokaisiin treeneihin, vaan he sitoutuvat projektiin työnsä tai opiskelunsa ehdoilla.
  4. Valitse rohkea työryhmä
    Jos sinulla ei ole vielä työryhmää, laita avoin työryhmän hakuilmoitus nettiin ja sosiaaliseen mediaan kanaviin, joista arvelet löytyvän nopean toiminnan teatteriprojektista kiinnostuneita ihmisiä. Koita saada mukaan myös ns. luotto-tyyppejä, joiden kanssa olet tehnyt ennenkin onnistuneesti töitä. Tämä tuo turvaa prosessiin. Luota vahvasti omaan intuitioon työryhmän valinnassa. Se on usein oikeassa. Tee valinta, onko projektisi kaikille avoin vai haluatko määritellä projektin työryhmälle esim. ikärajaa tai sukupuolta. Perustele valintasi. Jos olet onnekas, saat työskentelyysi apurahaa tai toimeksiannon joltakin taholta. Jos apurahaa ei projektille ole herunut, kerro työryhmällesi tilanne rehellisesti niin kuin se on. Työryhmä voi näin päättää etukäteen sitoutuuko se tekemään töitä ilmaiseksi.
  5. Älä kannattele yksin maailmaa vaan jaa vastuuta
    Määrittele selkeästi vastuualueet heti työryhmän muodostumisen yhteydessä. Projektilla on hyvä olla selkeä työnjohtaja. Oman kokemukseni mukaan projektit leviävät helpommin käsiin, jos projektin taiteellinen vastuu on jaettu koko työryhmän kesken. Vastuun määritteleminen selkeästi tuo turvaa työryhmälle. Jokainen voi keskittyä hoitamaan täysillä oman tonttinsa. Kaikki alueet, mitkä jätät ryhmän yhteisen vastuun alueelle, jää lopulta projektin johtajan kannettavaksi. Muista, että ihmiset ottavat vastuuta oman kapasiteettinsa mukaisesti. Vastuun kantaminen ei aina jakaudu tasaisesti. Tämä epätasainen vastuunjako saattaa aiheuttaa myös katkeruutta salakavalasti työryhmän sisällä. Uskalla siis sanoittaa rohkeasti ääneen vastuualueet.
  6. Ole mukava ja reilu
    10 päivän prosessissa ehditään kokemaan ryhmän symbioosi ja rakastumisvaihe mutta se on tulenarka myös nopeaan kriisiytymiseen. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että ryhmän ohjaaja näyttää toisille esimerkkiä ja kohtelee ihmisiä erityisen kunnioittavasti ja myötätuntoisesti. Jos ryhmän ohjaaja antaa itselleen luvan huutamiselle tai muuten kusipäiselle toiminnalle, on ryhmäprosessi nopeasti tulehtuneessa tilassa. Älä siis puhu paskaa kenestäkään työryhmän sisällä ja vaadi samaa sääntöä koko työryhmältä. Projektissa syntyneet paineet tulee osata kanavoida ulos rakentavasti ja niin, ettei työryhmä ajaudu umpikujaan.
  7. Leiki ja ota riskejä
    Kun pelisäännöt ovat selvät, voi ryhmä vapautua luovaan leikkiin. Improvisaatio-tekniikan ”joo, ja…” asenne mahdollistaa vapaan leikkikentän lavalle. Tue ja kannusta työryhmää ottamaan riskejä ja houkuttele heidät oman osaamisensa reunamille. Hulluttele ja riehuta ryhmää älyvapaaseen hepulointiin. Sekoilusta voi syntyä nerokkaita hetkiä ja uusia havaintoja. Ajantaju ja kontrolli saattaa kadota tässä kohtaa ohjaajaltakin. Siksi on hyvä pitää mukana vaikka munakelloa, joka herättää ryhmän takaisin kiinni tähän hetkeen. Rajat tuovat myös turvaa ja mahdollistavat hervottaman leikin jonkin kohtausidean äärellä. Sovi esim. etukäteen, että nyt leikitään tunnin ajan ja sitten pidetään tauko.
  8. Editoi ja leikkaa
    Kuvaa videolle muistiin harjoitukset ja kirjoita parhaimmat havainnot ulos paperille. Hahmottele keskeneräisiä kohtauksia digitaaliseen muotoon ja jaa koko työryhmälle oikeudet seurata käsikirjoituksen kehittymistä. Näin kaikki ovat koko ajan kartalla ja tietävät missä mennään. Kaikki ideat eivät ehdi valmistua ajoissa esityskelpoiseen muotoon. Prosessin puolessa välissä on aika alkaa lyödä asioita lukkoon, eikä toteuttaa lavalle enää uutta materiaalia, ellei kokonaisuus vaadi sitä. Luota intuitioosi ja valitse mitkä kohtaukset hiotaan valmiiksi ja mitkä kohtaukset jätetään pois. Tee tässä kohtaa viimeistään valinta, missä määrin esitys on työryhmää varten tai työryhmä esitystä varten. Jokaista työryhmän jäsentä ei voi miellyttää esityksen kokonaisuuden vuoksi ja jollekin rakas kohtaus voidaan joutua kokonaisuuden toimimisen vuoksi leikkaamaan pois. Ole suora ja rehellinen ja perustele valintasi työryhmälle.
  9. Päästä irti egosta ja perfektionismista
    Nopean toiminnan teatteriprojektissa esitys ei tule ns. valmiiksi, vaan jää ikään kuin luonnosmaiseen tilaan. Esitys voi silti olla sellaisenaan mielenkiintoinen teos. Japanilainen wapi-sabi filosofia kehoittaa juhlistamaan elämän keskeneräisyyttä ja arvaamattomuutta. Nopean toiminnan teatterissa tämä filosofia on iloisesti läsnä ja se voi tuoda esitykseen myös vapauttavaa ”punk-asennetta”. Nopean toiminnan teatteriprojekti on oman prosessinsa ja työryhmän näköinen tuotos, eikä pelkästään ohjaajan omissa käsissä. Esitys ei ehkä saavuta alkuperäisen ideasi mukaista muotoa. Nopean toiminnan teatterissa esityksen prosessi on mielenkiintoinen tutkimusmatka, mikä voi yllättää sinut ja opettaa koko ryhmälle paljon uutta ja arvokasta tietoa.
  10. Esitä esitys ja ihmettele Ennen esitystä on hyvä pitää puhe yleisölle ja kertoa esityksen prosessista ja työryhmänne tavoitteista esitykselle. Tämä ei tarkoita sitä, että tällä puheella voisi pestä täysin kätensä paskasta esityksestä. Esitys tulee tehdä intohimoisesti loppuun asti ja nostaa rima korkealle. Pyydä kaveria dokumentoimaan esitys mielellään kahdella kameralla, toinen ottamaan lähikuvia ja toinen kauempana lavan yleiskuvaa. Esityksen jälkeen voitte ryhmän kanssa pohtia, syntyikö projektista materiaalia, mitä haluatte ryhmänne kanssa jatkotyöstää pidemmälle vai voiko esitystä esittää uudestaan sellaisenaan.

Meidän 10 päivän kestävässä nopean toiminnan teatteriprojektissa syntyi työryhmä Nopean Toiminnan Naiset ja esitys 10 kohtausta seksuaalisesta vallankäytöstä. Esitys on kiertänyt nyt Turun Kaupunginteatterissa, FinFringefestareilla ja Ylioppilasteatterilla Helsingissä. Seuraavaksi esiinnymme Tampereen Teatterikesässä off-ohjelmistossa Sketsiteatteri Palatsissa 4.8.2019. Tervetuloa katsomaan, mitä saimme 10 päivässä aikaan.

Julkista taidetta Tampereella

Olen asunut Tampereella kolmen vuoden ajan. Tänä aikana julkisen taiteen määrä katukuvassa on lisääntymään päin. Taidetta on tullut muun muassa sähkökaappeihin, raitiovaunu työmaalle ja rakennusten julkisivuihin muraaleiden muodossa. Lisäksi julkista taidetta löytyy veistoksina ja monumentteina muu muassa puistoista ja aukioilta. Taidetta ei kuitenkaan mielestäni ole ”silmiinpistävästi” Tampereen katukuvassa.

Prosenttiperiaatteen mukaisesti osa rakennushankkeen määrärahoista kuuluu käyttää taiteeseen. Tampereella eletään stressaavia aikoja. Ratikkatyömaan rakentaminen tukkii pääväylät vuosiksi ja se haittaa ihmisten arkea muun muassa esteettisistä syistä johtuen. Lisäksi Tampereella on rakennettu isosti uusia rakennuksia ja ostoskeskuksia. Voisi ajatella, että tällä prosenttiperiaatetta noudattavan mallin mukaisesti taidetta näkyisi katukuvassa enemmänkin. Iso osa urakasta on vielä vaiheessa ja jännityksellä saammekin odottaa, noudatetaanko prosenttiperiaatetta sen määrittämillä tavoilla.

Tampereen kaupungilla on käynnissä eri hankkeita, joiden tarkoituksena oli lisätä julkisen taiteen määrää katukuvassa. Esimerkiksi taidetta ratikkaan -hanke on suunnitellut julkisen taiteen roolista merkittävää Tampereen ratikan hankkeessa. Taidetta etsitään pysäkeille ja raitiovaunojen sisälle. Tällä hetkellä Tampereen ratikalla on meneillään väliaikaisen taiteen ideahaku, jolla halutaan elävöittää Tampereen keskustan työmaa-aikaista ilmettä.

Lisäksi Tampere 240- taidetta Tammerkosken varrella etsii eri alojen taiteilijoita avoimella haulla toteuttamaan julkiseen taiteen teoksia Tammerkosken varrelle. Tarkoituksen on elävöittää Tampereen kaupunkikuvaa ja Tammerkosken kansallismaisemaa erilaisten taidemuotojen avulla. Hankkeella etsitään väliaikaisen taiteen teoksia, jotka voivat olla esillä hetkellisesti tai 240 päivää.

Prosenttiperiaate työllistää taiteilijoita, tuo taidetta osaksi ihmisten arkea ja lisää elävöitystä katukuvaan. Taidekilpailut ovat oiva tapa hankkia julkista taidetta, koska silloin jokaisella taiteilijalla on mahdollisuus osallistua ja tuoda ideansa näkyväksi.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tuleman pitää. Kaupunkilaisena toivoisin katukuvaan rohkeita, uudenlaisia taiteen toteutustapoja.