Luovaa hulluutta ikäihmisille

Image

Työskentelin kehittämishankkeessani taiteilija-kehittäjänä Palvelukoti Toukolassa, joka on Tampereen Koukkuniemessä sijaitseva tehostetun palveluasumisen yksikkö. Toukola aloitti toimintansa tammikuussa 2018 ja hankkeen tarkoituksena oli tukea uuden yksikön matkaa kohti kulttuurisesti aktiivista, osallistavaa ja osallistuvaa yhteisöä. Tähän pyrittiin taiteellis-kulttuurisella muutosprosessilla, jossa tuettiin henkilökunnan aktiivisuutta, oma-aloitteisuutta ja osallisuutta ryhmäkotien arjen sisältöjen luomisessa sekä kulttuuritoiminnan toteuttamisessa omia persoonallisia voimavarojaan hyväksikäyttäen. Hankkeen kuluessa tätä kehittämistehtävää kuvaamaan muodostui käsite kulttuurinen työote. Jätän kuitenkin hankkeen ja kehittämistehtävän tarkemman kuvauksen tällä kertaa välistä, sillä halusin blogissani kuvailla toteuttamamme kulttuuritoiminnan kirjoa ja pohtia sen soveltuvuutta ikäihmisille. Kiinnostuneet saavat halutessaan aiheesta lisätietoa opinnäytetyöstäni Tavoitteena kulttuurinen työote – henkilökunnan palvelupolku Toiveiden Toukola -palvelumallissa.

Tyypillistä ikäihmisten hoivaorganisaatioiden virike- ja kulttuuritarjontaa ovat usein bingo, yhteislaulu, askartelu, tv:n katseleminen ja ulkoilu. Vuodenaikajuhlat, vapaaehtoisten vierailut ja musiikkiesitykset tuovat toimintaan vaihtelua. Perinteisen virike- ja kulttuuritarjonnan lisäksi Toukolassa lähdettiin rohkeasti kokeilemaan uusia aluevaltauksia: taidetuokioita, työpajoja, taiteilijavierailuja, taiteellisia interventioita ja luovaa tapahtumatuotantoa. Samanaikaisesti epäilevät kysymykset nousivat kuitenkin pintaan: Onko tarjoamamme toiminta ikäihmisille mielekästä? Entä jos se he vihaavat sitä? Voivatko 22-vuotiaan lähihoitajan ideat olla liian ronskeja? Kannattaako asukkaille tarjota heidän epämukavuusalueilleen menevää toimintaa?

Jos tällaiset kysymykset täyttävät mielen, niin millaista tuottamamme kulttuuritoiminta sitten oli? Hankkeen luovasta tapahtumatuotannosta löytyy oivallisia esimerkkejä perinteiselle viriketoiminnalle epätyypillisistä sisällöistä. Ensimmäisenä tapahtumana järjestimme ryhmäkodeille tupaantuliaiset, sillä tokihan uutta kotia on syytä juhlistaa! Vappuna toteutimme Kontukodin, Yhteinen keittiö -hankkeen sekä gerontologiopiskelija Tanja Tähden kanssa Vappubrunssin, jossa vappuherkuttelun lomassa esiintyivät mm. Kelot -mieskuoro, tanssiseura Hurmio ja Toukolan oma Iloinen kuoro. Toukokuussa järjestimme pihatalkoot, joissa istutettiin Toukolan sisäpihan istutuslaatikoihin kukkia, raparperia, perunaa ja sipulia. Kesällä laatikoiden antimet olivat henkilökunnan ja asukkaiden saatavilla. Kesäkuussa toteutimme koko talon yhteisenä voimanponnistuksena Toukolan sirkusteemaiset avajaiset, jonka ohjelmassa oli avajaisseremonia, konsertti, sirkus- ja vatsatanssiesityksiä, herkkubuffet ja toimintapisteitä, joissa yleisö pääsi kokeilemaan sirkuslajeja, bocciaa, polaroid-kameraa ja ongintaa. Kesäkuussa yhteisömuusikko Terhi-Tuulia Keränen esiintyi pihakonserttissa ja elokuussa yksi ryhmäkodeista vieraili Sara Hildenin taidemuseossa. Hankkeen loppuvaiheissa lähdimme joukolla Arvokas Vanhuus ry:n järjestämään senioridiskoon Tullipakkahuoneella.

Toukolan työntekijöiden tempaukset olivat myös ihastuttavia esimerkkejä rohkeasta ja innostavalla otteella toteutetusta kulttuuritoiminnasta.  Yksi työntekijä vei asukkaita sushille, joita eräs mukana ollut rouva maisteli ensimmäistä kertaa elämässään. Yksi ryhmäkodeista tilasi olohuoneeseensa Karoliina Blackburnin ja Elisa Piispasen tankotanssi- ja runoesityksen ”Rakas, sinä lennät”, jota koko yksikön väki kokoontui katsomaan. Yksi hoitajista auttoi asukasta tutkimaan Google Earth-sovelluksen avulla kotikontunsa maisemia.

Huolemme osoittautuivat lopulta turhiksi. Asukkaat osallistuivat hankkeen toimintaan mielellään ja kenties toiminta saattoi toisinaan viedä heitä myös hieman epämukavuusalueelle – sellaista elämä kuitenkin on! Oman havaintoni mukaan hoivaorganisaatioiden perinteinen virike- ja kulttuuritarjonta on usein tasaista, sillä uskomme tasaisuuden sopivan kaikille. Rohkeat avaukset saattavat puuttua myös siksi, että emme halua ottaa mokaamisen ja kielteisen palautteen riskiä, joten pelaamme varman päälle valitsemalla haaleanvärisiä vaihtoehtoja. Vanhuus ei kuitenkaan tarkoita, että elämästä pitäisi jättää pois uudet kokemukset, uuden oppiminen, elämän yllätyksellisyys ja jopa epämieluisat kulttuurikokemukset. Vanhuus ei tarkoita, että ikäihmiset tulisi kääriä kuplamuoviin. Siksi huolehtiminen siitä, miten uudet ideat kulttuuritoiminnalle otetaan vastaan tai miten ne soveltuvat ikäihmisille, on loppujen lopuksi turhaa ja pahimmillaan toimintaa rajoittavaa. Hankkeen mieluisampia oivalluksiani olikin se, että ikäihmisten parissa toimiessa voi, kannattaa ja pitääkin olla ripaus luovaa hulluutta.

 

 

To Keep You Nutrified

Tiistai 5.2.2019. Herään myöhään. Aamukahvia hörppiessäni suunnittelen päivän opetuksen, pakkaan välineet ja laskeskelen kuinka paljon aikaa auton lumen alta kaivamiseen, tankkaamiseen ja matkaan täytyy varata – tunti, tässähän on jo kiire. To do-listan puhelut ehtii tehdä ajaessakin. Ensimmäinen ryhmä treenaa improvisaatiota, toinen harjoittelee kevätesitystä ja kolmas kokeilee toimintaverbejä. Lasten ja nuorten kasvoilta paistaa innostava teatterihuuma ja tekeminen tuntuu tanssilta. Kurssien päätyttyä pikasiivous tilassa, auton rattiin ja tunniksi kirjastoon ennen seuraavaa ryhmää. Eväät. Lyhytelokuvan editointia. Sähköpostit. Aikataulutetristä. Kello hälyttää, kamat kasaan ja autoon. Päivän viimeinen ryhmä kokeilee riemuissaan uusia improvisaatiotekniikoita. Hikisen tunnin päätteeksi loppurentoutus ja aplodit, pikasiivous tilassa ja auton rattiin. Kotiin ehdin kymmenen uutisille mutta aivot kykenevät vastaanottamaan enää Netflixin ja eineskeiton. Unta odotellessa mietin jo seuraavan päivän töitä.

Kuulostaako tutulta?

Kulttuurialan freelancerina oleminen on toisinaan melko hurjaa. Päällekkäisiä työsuhteita, määräaikaisia työsopimuksia, pysyvän työyhteisön puutetta, rikkonaisia aikatauluja ja tunnetta siitä, että aina on oltava tavoitettavissa. Oma koti toimii työhuoneena ja sinne levityt plarit, roolivaatteet ja klovninenät muistuttavat työstä. Aamun aloittaa työpuhelu on klo 9.00 ja illan päättää teatteriryhmä klo 20.45. Työt silppoutuvat kalenteriin sinne tänne ja läheisten näkeminen vaatii armotonta aikatauluttamista. Työ imaisee sinut sisäänsä, valtaa asuntosi, aikasi ja fokuksesi.

Omaan hyvinvointiin ja työssäjaksamiseen vaikuttaa se, millä lailla työ ja vapaa-aika ovat keskenään tasapainossa. Freelancerina jo pelkästään työn ja vapaa-ajan erottaminen toisistaan on kuitenkin vaikeaa, tasapainon löytämisestä puhumattakaan. Inhorealisti toteaisi tähän ”ammatinvalintakysymys” ja kehottaisi toimittamaan verokortin ABC:lle. Sydän vereslihalla taidettaan tekevä kollega puolestaan sanoisi, että ”ei taiteen tekemisen pidä helppoa ollakaan” ja ehdottaisi ammentamaan väsymyksestä taiteellista inspiraatiota. Näiden ääripäiden välistä on haastavaa löytää keskitietä, jossa itselleen rakasta työtä voisi tehdä inhimillisissä olosuhteissa. Totean näin, koska kuvailemani työelämä ei kokemukseni mukaan ole inhimillistä.

Mistä apua freelancerille vapaa-ajan ja työn rajaamiseen? Mistä energiaa tehdä kuluttavaa työtä puhki kulumatta? Viime keväänä pohdin jälleen näitä kysymyksiä tehdessäni samanaikaisesti lyhytelokuvaa ja viiden teatteriryhmän kevätesityksiä. Valitettavasti kentältä on turha odottaa tähän pikaista ratkaisua. Työsuhteet ovat huomennakin yhtä määräaikaisia ja kalenteri yhtä pirstaleinen. Voimme toki yrittää valita työmme toisin tai sitten voimme valita suhtautuvamme työhön toisin. Ajatuksen voi pukea myös toteamukseksi: freelancerin on ratkaistava, millä ehdoilla aikoo olla freelancer. Mitä ehtoja ja rajoja asetan työnantajille, oppilaille tai työtovereille, jotta minun vapaa-aikani yli ei kävellä? Ja mitä ehtoja ja rajoja asetan itselleni?

Oman mielen tyhjentäminen työasioista on vähintään yhtä haastavaa kuin rajojen asettaminen työnantajille. Naistenlehdet tarjoilevat tähän tolkuttomasti vinkkejä joogasta mindfullnessiin – oma keinoni on pöljäily ja suosittelen sitä lämpimästi. Tarkoitan pöljäilyllä erityisesti sitä parisuhteessa ilmenevää hassuttelua ja hulluttelua, joka on liian sisäpiirivitsi avautuakseen muille ja jonka repäiseminen kolmannen osapuolen edessä herättäisi itsessä lähinnä pulttiboishumoristiksi leimautumisen pelkoa. Mutta kotona verhojen takana voi huoletta pistää tuulemaan, koska muru hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet, vaikka leikkisit bokserit päässä peiton alla myyrää. Hänen mielestään se on vain riemukasta. Pöljäily on rentouttavaa, vapauttavaa ja innostavaa. Ja mikä parasta, pöljäillessä unohtuu kaikki muu.

Eilen illalla muruni teki jälkiruoan, jossa oli kerroksittain mustikkaa, turkkilaista jogurttia, mandariinia, kanelia, lakritsijauhetta, vaniljakastiketta ja kurpitsansiemeniä. Täysin pöljä idea ja maistui oudolle, mutta enpä ole koskaan nauranut yhtä paljon jälkkärille. Kysyessäni erikoisen yhdistelmän syytä, hän vastasi: ”To keep you nutrified”. Uskon, ettei hän arvannutkaan, kuinka oikeassa oli.

Ps. Jälkkärin jälkeen huusin ”Hug-down!” ja taklasin murun sohvalle.

 

 

Etappeja

Kesäkuun ensimmäistä viikkoa pilkuttaa muutama ilahduttava etappi – tunteikkaita,  pysähdyttäviä hetkiä matkan varrelta. Ensimmäinen etappi oli Mönsteråsissa viikko sitten. Matkustin Mönsteråsin bluesfestivaaleille mukanani Svenin siellä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin festivaalin hänelle jakaman stipendin yhteydessä saama palkintotaulu. Tämän vuoden festivaalin avasi Mönsterås Blues Band, jonka solisti Calle Engström oli Svenin läheinen ystävä. Kun kyselin aikaisemmin keväällä Callelta tuosta Svenin saamasta stipendistä ja taulusta, kertoi Calle hänen bändinsä myös saaneen kyseisen palkinnon muutama vuosi Svenin jälkeen. Bändi oli lainannut oman taulunsa jollekin, joka ei sitä koskaan palauttanut. Kun Svenin jälkeensä jättämät tavarat yhä etsivät paikkaansa, reagoin Callen kertomaan spontaanisti – sanoin, että toisin Svenin saaman taulun mielelläni hänen säilytettäväkseen, jos hän niin haluaisi. Calle ilahtui tuosta tavattomasti. Hän kuuluu niihin, joihin Svenin äkillinen poismeno on jättänyt syvimmän jäljen. Otin siis yhteyttä festivaalin järjestäjiin ja kysyin, sopisiko heille että pitäisimme pienen ”Sven-tuokion” festivaalin avajaisten yhteydessä, kun Mönsterås Blues Band esiintyisi festivaalin ensimmäisenä bändinä. Ehdotukseni sopi järjestäjille. Niinpä sain olla mukana avaamassa ohjelmaa: Svenin taulu palautui Mönsteråsiin ja lavalla muisteltiin Sveniä lämpimällä tavalla heti festivaalin avajaisissa. Yleisö otti vastaan sydämellisesti, tuntui hyvältä.

Mr Bo & The Voodooers esiintyi myös festivaalilla – sekä omalla setillä että loistavan Lollo Gardtmanin kanssa. Käytin tilaisuuden hyväksi ja puhelinkamerakuvasin keikalta muutaman pätkän, tässä niistä yksi: https://www.youtube.com/watch?v=ajeydsOSZY4.

Mönsteråsin jälkeen matkustimme Bon kanssa ensin Länsi-Ruotsiin pariksi päiväksi, ja sieltä jatkoimme tänne Kopparbergiin ja Ställdaleniin Åmålin ja Karlstadin kautta. Karlstadissa sijaitsevassa Lars Lerin-museossa vierailu on ollut suunnitelmissamme jo pitkän aikaa. Lars Lerin on ruotsalainen akvarellisti, tavattoman tuottelias, ja henkilönä kertakaikkisen sympaattinen ja rakastettava. Hänen töitään olen nähnyt aikaisemmin Tjörnin saarella sijaitsevassa Pohjoismaiden Akvarellimuseossa (yksi lempimuseoita) sekä Tukholmassa suuressa Lerin-näyttelyssä Liljevalchsin taidehallissa. Lerinin tekniikka ja näkemys ovat vailla vertaa, hänen töidensä maailma niin hieno ja hienovarainen, että sen kuvaamiseen eivät sanani riitä. Onneksi en ole taidekriitikko! Suosittelen sydämeni pohjasta noita näkemään, kun vain mahdollista. Karlstadin Lerin-museo sijaitsee Sandgrund-nimisessä aikaisemmin tanssihallina toimineessa rakennuksessa, ja on hauskan suurpiirteisesti kokoonpantu, tuokin aivan täydellisesti Lerinin hengessä. Lerin on paitsi rakastettu kuvataiteilija, myös moninkertainen kirjailija – hänen teoksensä ovat runsaasti omilla töillä kuvitettuja. Museokaupasta valitsin kirjan, joka eniten ihastutti: Lerin on koonnut och fågeln flög fritt för att uppsöka sin bur-kirjaansa niin omia kuin sata vuotta aikaisemmin vaikuttaneen Carl Larssonin akvarelleja ja kirjeitä. Kaunis opus. En kyllä pysty lopettamaan kirjojen ostamista, vaikka kuinka päättäisin.

Karlstadin jälkeen seuraava etappi oli Kopparberg ja Ställdalen. Täällä Ställdalenissa sijaitsee pieni, suloinen talo, jonka Sven hankki sinä vuonna kun tutustuimme. Tämä oli hänelle tärkeä paikka. Talo on ollut tyhjilllään Svenin poismenon jälkeen, olen ehtinyt käydä täällä vain jonkun pikaisen kerran. Matkustin Tukholmasta Kopparbergiin Svenin uurnan kanssa tammikuussa 2017, enkä varmasti vienyt uurnaa heti seurakunnan tiloihin säilytettäväksi, vaikka ”olisi pitänyt”. Toin uurnan tänne talolle ja se oli täällä kanssani ne kaksi yötä, mitkä täällä silloin viivyin, Svenin isänäidin vanhan kaapin päällä. Minä teen parhaani tehdäkseni asiat oikein, olkoonkin se joskus sääntöjen vastaisesti.

Nyt olen löytänyt pikku talolle vuokralaiset – tai he löysivät talon ja minut. Tänne muuttavat asumaan nuori äiti tyttärineen, heille tästä asiasta sopiminen oli pelastus. Ja minusta tuntuu, että talo on ollut tämän ajan tyhjillään vain, koska se odotti näitä kolmea.

Kopparbergissä laitoimme Svenin haudan kesäkuntoon. Rakastan hortensioita, niitä istutin haudalle. Svenin hauta on puun alla, taustalla kaunis ja erikoinen Ljusnarsbergin kirkko. Tiedän, että kesä tuo Svenin haudalle monia kävijöitä. Nyt sopii tulla.

Iltapäivällä kurkistin sähköpostiin. En osannut odottaa, että näin ilahtuisin parhaasta arvosanasta. Kun kirjoitin työtäni Svenistä, kirjoitin niin kuin oli pakko – työ syntyi siitä, mikä on myllertänyt mieltäni ja koko olemassaoloani. Tiesin kyllä kirjoittaessani, että opinnäytetyöt eivät yleensä nyt varsinaisesti ihan tämän kaltaisia ole. Kun tapasimme Piritan kanssa esitarkastusversion jätettyäni, oli suurin helpotus se, että työ ylipäätään ottaen kelpaa opinnäytetyöksi. En ollut hakemassa parasta todistusta, mutta toivoin saavani ilmaista itseni ja tekemiseni juuri sillä avoimuudella ja rehellisyydellä, kuin mitä olin työhöni saanut purettua – tämä opinnäytetyö on sydänverellä kirjoitettu. Piritalta saamani palaute tuossa keskustelussa oli positiivinen ja rohkaiseva. Tämän päiväisen viestin jälkeen tuntuu, että NYT on etappi saavutettu. Nämä opinnot on saatu päätökseen – on ollut tosi mukava opiskella ja omaksua uutta, kurssikaverit ja opettajat mahtavia, joka tapaaminen jätti hyviä jälkiä. Opinnäytetyöni on minulle myös suunnitelma jatkosta, kartta ja kompassi. Tästä on hyvä ja ilo jatkaa.

Kiitollinen, Ställdalenissa 7.6.2019

Valoisampi tulevaisuus on naisten käsissä

Keskustelin ruotsalaisen ystäväni kanssa ennen Suomen tämän kevään eduskuntavaaleja maailman tilasta, ja siitä miten kaipaisin muutosta niin moneen asiaan. Miesten johtama maailma on kehittynyt monessa asiassa uskomattoman kurjaan suuntaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Eriarvoisuus ja suvaitsemattomuus ovat kasvaneet nopealla tempolla Suomessakin muutaman vuoden aikana. Ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon liittyviä asioita pitäisi alkaa käsitellä ja ratkaista nyt heti sen sijaan, että niiden olemassaoloa vähätellään tai kokonaan kielletään. Ystäväni – mies – totesi, että kaikki toivo on naisissa. Olen itse viime kuukausien aikana seurannut muutaman eri aloilla vaikuttavan naisen toimintaa, ja olen ystäväni kanssa samaa mieltä. Valoisampi tulevaisuus on naisten käsissä. Kerron tässä muutaman esimerkin heistä, joita ihailen – nämä naiset luovat toivoa, ovat edelläkävijöitä ja todellisia johtajia.

Vietän jonkun verran aikaa Ruotsissa, siksi pääsen kurkistamaan lähemmin myös sikäläisiin ilmiöihin ja yhteiskunnassa tapahtuvaan. Tukholman metrossa vartijana toimiva Jeanette Höglund alkoi työssään kiinnittää huomiota kodittomiin ruotsalaisiin vanhuksiin, jotka nuokkuivat metroasemilla tai öisissä metrojunissa. Hän alkoi jututtaa näitä ihmisiä – ilman kotia ja turvaa eläviä ruotsalaisia eläkeläisiä, jotka kantavat nyssyköissä omaisuuttaan mukanaan ja nukkuvat rappukäytävissä ja puistojen penkeillä. Hän järkyttyi siitä, miten monia tällaisia yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle jääneitä, koko elämänsä työtä tehneitä tavallisia ruotsalaisia hän kohtasi, kun hän alkoi kartoittaa tilannetta. Jeanette alkoi kampanjoida asiasta, ja perusti yhdistyksen Vid Din Sida (Sinun Vierelläsi). Hän sai mukaansa vapaaehtoisia, ja asiaa itsepintaisesti esille nostamalla myös taloudellisia tukijoita. Yhdistyksen varsinaisena toimintamuotona oli pitkään ensisijaisesti lämpimän ruoan tarjoilu näille kodittomille ulkotiloissa Tukholman keskustassa. Sponsorien avulla yhdistys hankki ruokatarpeiden lisäksi Tukholman kaupunkiliikenteen kuukausilippuja, joita jaettiin (ja edelleen jaetaan) ruokatarjoilun yhteydessä. Kuukausilippujen turvin pääsee moni vanhus lepuuttamaan jalkojaan ja istumaan suojassa bussissa tai metrovaunussa, lepäämään öisen bussimatkan ajan – kylmänä vuodenaikana bussin tai metrojunan lämpö voi olla asia, joka pelastaa hengen. Tämä todellisuus kuulostaa uskomattomalta, mutta on valitettavan totta. Yhteiskunnan raju kahtiajakautuminen hyvinvoiviin ja elämän perusasioiden toteutumisen edestä kamppaileviin on tosiasia. Osaa väestöstä koskettava ankara eläkeläisköyhyys on Ruotsissa yksi niistä ongelmista, joiden ratkaisemiseksi eivät poliitikot tunnu kykenevän tai haluavan vaikuttaa.

Jeanette perusti yhdistyksen syyskuussa 2016. Yhdistyksen toiminnan tarkoitukseksi on mainittu yksinkertaisesti se, että kaikille iäkkäille kodittomille niin Tukholmassa kuin muualla Ruotsissa olisi taattu ne perusasiat, joiden pitäisi kuulua jokaiselle: oikeus puhtaisiin vaatteisiin, riittävään ruokaan ja kattoon pään päällä. Jeanette on väsymättömällä toiminnallaan saanut ison tukijajoukon asialleen, ja myös poliitikot pikkuhiljaa avaamaan silmänsä monien vanhusten kohtuuttomalle tilanteelle. Tänä keväänä on yhdistys pitkään asiaa ajettuaan saanut oman tilan, jota nyt remontoidaan päiväkeskus-tyyppistä toimintaa varten. Jeanette on myös Vid Din Sida-yhdistyksen näkyvyyden kautta onnistunut järjestämään oman kodin useammalle kodittomalle vanhukselle, joko kunnallisten palvelujen kautta tai yksityisten ihmisten tarjoamana. Jeanette on sinnikkyydellään ja välittämisellään todellinen toivon tuoja näille iäkkäille, kotia ja turvaa vaille jääneille ihmisille. Yhdistyksen Facebook-sivulla Vid Din Sida – Stockholm on yli 95 000 seuraajaa, sivu löytyy osoitteesta https://www.facebook.com/viddinsidastockholm/. Sivuun tutustumalla saa hyvän kuvan yhdistyksen toiminnasta.

Toinen ruotsalainen supersankari ja inspiraation lähde on nuori Greta Thunberg. Greta on vain 16-vuotias ilmastoaktivisti, joka aloitti vajaa vuosi sitten syyskuussa koululakon ilmaston suojelemisen puolesta. Greta seisoo joka perjantai Ruotsin parlamentin edustalla syyskuussa tekemänsä plakaatin kanssa: ” Skolstrejk för klimatet”. Tämän pienikokoisen tytön – kävin tervehtimässä ja kiittämässä Gretaa eräänä perjantaiaamuna Tukholmassa ollessani – aloittama liike on kasvanut maailmanlaajuiseksi. Gretan innoittamana ja hänen esimerkkiään seuraten on järjestetty suuria rauhanomaisia mielenosoituksia päättäjien herättämiseksi ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi jo 131:ssä maassa. Gretan suorasanainen viesti on otettu vastaan korkeimmilla tahoilla ympäri maailman, hän esiintyy vakuuttavasti ja pelotta maailman suurimmille johtajille. i-D-lehti kirjoitti Gretasta toukokuussa: ” One girl’s utter determination to try and stop the greatest threat humanity has ever faced has set off a global youth climate strike movement. 16-year-old Greta Thunberg is the voice of a generation.” Greta on niin ikään toukokuisen Time-lehden kannessa, kansiteksti mainitsee hänet uuden sukupolven johtajaksi. Gretaa on ehdotettu tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Gretan puheisiin voi tutustua ja hänen tarinaansa seurata hänen Facebooksivullaan https://www.facebook.com/gretathunbergsweden/. Sivulla on yli yhdeksänsataa tuhatta tykkääjää.

Yhdysvaltojen politiikkaa ja maan tilannetta seuratessa nousee eurooppalaisella helposti tukka pystyyn. Tuntuu edelleen epätodelliselta, että tuota maata johtaa niin katala ja monella tavoin hirviömäinen henkilö, kuin mitä sen nykyinen presidentti on. Viimeksi käydyissä Kongressin edustajainhuoneen vaaleissa saikin kannatusta moni Trumpin ja hänen kannattajiensa päättömyyttä terävästi ja hyvin perustellusti esille tuova poliitikko. Yksi näistä on New Yorkia edustava Alexandria Ocasio-Cortez.

Lyhyt selvitys Wikipediasta kertoo seuraavaa: ”Yhdysvaltain kongressi (engl. United States Congress) on Yhdysvaltain lainsäädäntöelin. Se muodostuu edustajainhuoneesta ja senaatista. Edustajainhuoneessa on kaikkiaan 435 äänivaltaista edustajaa ja senaatissa 100 senaattoria. Edustajainhuoneeseen valitaan joka toinen vuosi edustajat jokaisesta osavaltiosta. Edustajien lukumäärä on suhteutettu osavaltion asukaslukuun, kuitenkin siten, että jokaiselle osavaltiolle on taattu vähintään yksi edustajanpaikka. Senaattiin jokaisesta osavaltiosta pääsee kaksi edustajaa kuusivuotiskaudelle riippumatta osavaltion väkiluvusta. Sekä senaatin että edustajainhuoneen edustajat valitaan osavaltioissa suoralla kansanvaalilla.”

Olen satunnaisesti, mutta mielenkiinnolla seurannut maahanmuuttajataustaisesta työläisperheestä politiikkaan nousseen Ocasio-Cortezin esiintymistä kongressin edustajainhuoneessa. En ole täysin selvillä kongressin edustajainhuoneen toimintatavoista, mutta useampi näkemäni videointi muistuttaa oikeudenkäynninomaista tilannetta, jossa joku edustajista nostaa esille kokemiaan epäkohtia ja häntä haastaa vastakkaista kantaa edustava henkilö. Itse instituutio vaikuttaa konservatiivisuuden perikuvalta, ja nuorelta naisedustajalta vaatii todella kovaa kanttia toimia vakuuttavasti tuossa vanhoillisen miesvaltaisessa ilmapiirissä. Ocasio-Cortez on onnistunut lyömään sanattomiksi häntä ilkkuvia vanhempia miesedustajia ja paljastamaan väärinkäytöksiä ja epäilyttäviä kytkentöjä. Hän tekee selvästi valtavasti taustatyötä, jonka ansiosta hän pystyy perustelemaan esityksensä vastaansanomattomasti. Lisäksi hänen esiintymisensä on todella selkeäsanaista, hän ei piiloudu tyypillisen epämääräisen poliittisen jargonin taakse. Suomessa vastaavaa suorasanaisuutta edustaa ihailemani poliittinen vaikuttaja Li Andersson. Ocasio-Cortez käyttää myös Facebookia yhtenä tiedotuskanavanaan. Hänen sivunsa löytyvät osoitteista https://www.facebook.com/OcasioCortez/ ja https://www.facebook.com/repAOC/.

Toiselta puolelta maapalloa löytyy yhdenvertaisuutta ja suvaitsevaisuutta näkyvästi ja rohkeasti puolustava naisjohtaja, Uuden-Seelannin pääministeri Jacinda Ardern. Hän nousi maailman tietoisuuteen tämän vuoden maaliskuussa osoittaessaan poikkeuksellista johtajuutta Uuden-Seelannin Christchurchissa tapahtuneiden  terrori-iskujen jälkeen. Kahteen moskeijaan kohdistuneissa terroriteoissa sai surmansa yli viisikymmentä muslimiyhteisön jäsentä. Terrori-iskun päätekijäksi ja suunnittelijaksi paljastui äärioikeistolainen, uusnatsitaustainen Australian kansalainen. Uuden-Seelannin muslimiyhteisö tuli loukattua järkyttävällä tavalla uskontonsa ja taustansa takia. Jacinda Ardern julkaisi heti terroriteon jälkeen Twitterissä seuraavan kommenttinsa:” ”What has happened in Christchurch is an extraordinary act of unprecedented violence. It has no place in New Zealand. Many of those affected will be members of our migrant communities – New Zealand is their home – they are us.” He ovat me – Ardern näytti tämän myös konkreettisesti monilla vierailulla muslimiyhteisön jäsenten luo tapahtuneen jälkeen, osoitti syvää empatiaa ja osanottoa osallistuessaan surmansa saaneiden muistotilaisuuksiin. Ardernin johdolla on Uuden-Seelannin aselakeja kiristetty ankarasti lyhyessä ajassa terrori-iskujen jälkeen.

Jacanda Ardern jatkaa rohkean ja muulle maailmalle edistyksellistä esimerkkiä ehdottavan politiikan politiikan tekoa myös uusimmassa valtion budjetissaan. Uuden-Seelannin hallituksen toukokuussa julkistaman budjetin keskiössä on kansalaisten hyvinvointi, ”the well-being of citizens”, tämä jatkuvan taloudellisen kasvun periaatteen kustannuksella ja tästä perinteisestä mantrasta poiketen. ”This budget is a game-changing event”, totesi Richard Layard, kansainvälisen talouden asiantuntija ja professori (London School of Economics). ”Uusi-Seelanti ei ole ainoa valtio, jossa aletaan nähdä ja uudelleen ajatella sitä, millä valtion ja kansakunnan hyvinvointia mitataan. Mikään muu valtio ei kuitenkaan ole yhtä selvästi asettanut kansalaisten hyvinvointia budjettinsä keskeiseksi motiiviksi ja objektiksi”, toteaa Layard (kts. The New York Times, https://www.nytimes.com/2019/05/22/world/asia/new-zealand-wellbeing-budget.html).

Kotimaan eduskuntavaaleissa ei onneksi ja loppujen lopuksi kuitenkaan käynyt ihan huonosti. Viimeiset neljä vuotta hallinnut katastrofihallitus saatiin vaihtoon – kyllä, on tullut aika taas kerran ilmaista mielipiteensä koristelemattomasti, vaikka mieluiten en ottaisi kantaa politiikkaan laisin. Iloitsin Li Anderssonin äänivyörystä, se oli todella ansaittua. Li on Suomen poliittisella kartalla ja puolueiden puheenjohtajista se, jota voin kannattaa vankkumatta. Hänestä kuuluu ja näkyy se taustatyö ja tiedonhankinta, jota hän työtään varten jatkuvasti tekee. Hän on selkokielinen, ja hän osaa ja uskaltaa laittaa hanttiin vanhoille, kytköksiinsä sotkeutuneille politiikan ketuille. Ja yksinkertaisesti, Li toimii oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentumisen puolesta. Sitä toivon poliitikolta, jolle ääneni annan. Lin menestyksen lisäksi olin todella iloinen Vihreiden eduskuntaryhmän muodostumisesta: puolueen kahdestakymmenestä edustajasta seitsemäntoista naista, joista kaksitoista ensikertalaista – nuoria naisia, uuden politiikan tekijöitä. Kaikki toivo on naisissa, totesi ruotsalainen ystäväni, viisas mies. Uuden hallituksemme myötä uskallan minäkin olla toiveikas.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä: Hitustakaan väheksymättä ryhmämme miespuolisia opiskelijoita, voin sanoa olevani todella inspiroitu ja iloinen niistä kohtaamisista, joita olen saanut kokea näissä YAMK-opinnoissa naisvoittoisessa ryhmässämme. Rohkeita nuoria naisia, tärkeitä projekteja, koskettavia opinnäytetöitä – oman työn tekemisen lisäksi kaikki tämä kantaa pitkään. Tulevaisuus on meidän käsissämme.

Tukholmassa 31.5.2019

Kuvat Tukholmasta 15.3.2019 – Greta johti suurta mielenosoitusta, johon oli saapunut bussilasteittain väkeä joka puolelta Ruotsia. (©Katri O)

Helsingin lastenkulttuurikeidas

Helsingin Kampissa on yli satavuotias koulurakennus, jossa toimii lasten taidekeskus Annantalo. Koululaisten kesäloman alkaessa alkoi myös Annantalon kesätoiminta.  Annantalon piha on muuttunut kasvimaaksi ja esiintymislavoilla tanssitaan ja jumpataan.

Sisällä talossa on hiljaisempaa, toki Skidilän kahvilassa päivystetään ja tarjoillaan virvokkeita. Ylimmässä kerroksessa kulttuurituottajat ja muu talon hallinto työskentelee luoden uusia suunnitelmia. Keskimmäisen kerroksen taideluokissa on vierailuni aikaan kesäisen hiljaista, taideopettajat ovat kesän vapaalla ja palaavat taas elokuussa. Minäkin kuulun tähän ”muuttolintujen” parveen. Talvisin talo täyttyy koululuokista, jotka tulevat 5 x 2 taideopetukseen jakautuen useisiin pienryhmiin. He käyvät viiden viikon aikana kerranviikossa jonkin tietyn taidealan työpajassa. Tarjolla on kuvataiteita, sarjakuvaa, keramiikkaa, teatteria, tanssia, sirkusta, valokuvausta, animaatiota, sanataidetta ja musiikkia. Annantalossa on panostettu laadukkaisiin välineisiin ja taideopettajista useat työskentelevät myös taiteilijoina. Taideopettajista muodostuukin hieno monitaiteellinen yhteisö, joka ideoi ja toteuttaa erilaisia taidekasvatuskursseja.

Helsinkiläisille lapsille ja nuorille Annantalo tarjoaa tilaisuuden tutustua taiteeseen koulupäivän osana, mutta kuitenkin koulusta erillisessä tilassa. Kokemukseni mukaan tämä lisää oppilaiden kiinnostusta ja motivaatiota taidetoimintaan. Myös pienryhmiin jako muuttaa koululuokan sosiaalista rakennetta ja antaa mahdollisuuden oppilaille ottaa uusi rooli ryhmässä ja tulla nähdyksi erilaisena kuin normaalissa kouluopetuksessa.

Lastenkulttuuri on laaja käsite ja esimerkiksi Helsingin kulttuuristrategiassa 2012─2017 lastenkulttuuripalvelut jaetaan lasten omaan kulttuuriin, kulttuurin tekemiseen lasten kanssa sekä lapsille suunnattuun kulttuuritarjontaan. Näiden lisäksi on vielä kaupallinen lastenkulttuuri ja muoti, jota muovaavat myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset. Lapsille myytäviä tuotteita on valtavasti ja tällä lastenkulttuurin sektorilla liikkuu raha. Lastenkulttuurin taidekentällä rahasta on pulaa, sillä sen rahoitus on niukkaa. Uudessa hallitusohjelmassa luvataan edistää lastenkulttuuria ja nostaa lastenkulttuurin yleis- ja hankeavustuksia. Se onkin erittäin tarpeellista, sillä lapsille suunnatun taiteen ja kulttuurin kustannukset eli työntekijöiden palkat ja palkkiot, tilavuokrat ja materiaalit ovat yhtä suuret kuin muunkin kulttuurin.

Annantalon taidekeskuksen ohjelmaan kuuluvat erilaiset näyttelyt ja tapahtumat ja teatteriesitykset. Ohjelmatuotanto ja taidekasvatus luovat Annantalosta lastenkulttuurin keitaan, joka tuo lapsuutta näkyväksi myös Helsingin keskustaan.

Kesäinen Annantalo on myös mainio vierailukohde Helsingissä vieraileville lapsiperheille!